Heidi Liehu - Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
'Mikä voisi olla kauniimpaa kuin
tämä maailma
Silti se on jätettävä'
Vasta lähdettyäsi
näkymättömän kauneus
kirkastui minulle -
Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
tämä maailma
Silti se on jätettävä'
Vasta lähdettyäsi
näkymättömän kauneus
kirkastui minulle -
Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
Kommentit
Liehu on kaunista ja kirjan nimikin on huumaava, mutta kuten tunnettua, minä mieluiten olen vähän karkeammassa/haastavammassa. Toki tarjoan kauniita runoja lukijoilleni ja kirjoitan niitä onnittelukortteihin yms.,mutta sydänvereni asuu juuri nyt Wistawa Szymborskasta, jolta löysin Adlibrikseltä yhden runokirjan eli Ihmisiä sillalla. Kohta ei varmaan saa enää sitäkään. Odotan sen saapumista, että uskallan palauttaa sitten Sata Szymborskaa takaisin kirjastoon. Siis on tullut addikti taas...
Vuoden ehdoton runohuippuni on ollut Erzsébeth Tóthin Aamut, hiukset hajallaan eli unkarilaista runoutta.
Höpötän näin laajasti, koska tiedn sinun olevan kiinnostunut runoista ja onhan meillä sama sielurunoilija - otaksun.
Kiitos linkityksestä ja vien sinut nyt omaan arvosteluuni. Siis niin hirvää edes sanoa, että 'arvostelee' runoa...;-)
Niin, meillä on samaa makua runoudessa. Minäkin pidän myös vähän haasteellisista runoista, kuten Rekolasta ja Södergranista erityisesti, mutta kauhean vaikeista viritelmistä en innostu. Szymborska vaikuttaa aivan huipulta, mitä nyt olen blogisi kautta lukenut. Pitää tutustua vielä lähemmin. Ja voi että, Tóth... En ymmärrä vieläkään, miten en lukenut kokoelmaa ajoissa ennen palautuspäivää. Höh! Pitää lainata se uudestaan.
Ja kiitoksia linkityksestä! :)