Camilla Läckberg - Merenneito (Fjällbacka 7)

"Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä hänen kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään."

Camilla Läckbergin uusin dekkari Merenneito (Sjöjungrun, Gummerus 2011, suomentanut Outi Menna) on tiivistunnelmainen ja karmiva tarina sairastuneesta ja haavoittuneesta psyykestä ja vakavien traumojen julmista seurauksista. Fjällbackassa tapahtuu taas, kun kuukauden kadonneena ollut mies löytyy jäätyneenä ja suosittua kirjailijaa uhkaillaan. Käynnistyy aina vain kiihtyvämpi ja julmempi tapahtumasarja, jossa niin syylliset kuin viattomatkin saavat kärsiä.
       Viimeinkin sain tämän kirjan käsiini! Olen halunnut lukea tämän teoksen heti sen ilmestymisestä lähtien ja lopulta sain sen kirjastosta lainaan. Odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Tarina imaisi tehokkaasti mukaansa, kuten dekkarin kuuluukin ja jännitin käänteitä ja loppuratkaisua. Olen todella huono arvaamaan käänteitä ja murhaajaa, mikä on toisaalta hyvä. Eipähän tarvitse pettyä, kun tulee tavallaan aina yllätetyksi. Toki aktiivisesti pohdin mahdollista syyllistä, mutta en osu ikinä oikeaan...
       Kuten alussa mainitsin, on tarina todella karmea. Samalla kun lukijalle kerrotaan reaaliajassa päähenkilöiden edesottamuksia ja rikoksen selvitystä, kulkee rinnalla pätkiä kirjailijan menestysteoksesta Merenneidosta, joka on todella kuvottavaa luettavaa. Mutta mikä on täysin fiktiota ja mikä pohjaa todellisuuteen - liiankin kanssa?
       Lapsuudenaikaiset syvät traumat ovat kirjan keskiössä. Millainen tulee pojasta, jonka oma äiti on moniongelmainen ja jonka hän luulee nukkuvan, vaikka äiti on kuollut. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän tajuaa nukkuneensa kuolleen ja jo haisevan äitinsä vieressä? Kun sijaisäiti on kylmä ja kova ja välittää vain biologisesta lapsestaan? Kun koulussa on vakioporukka, jotka kiusaavat niin henkisesti kuin fyysisestikin? Ei mitään hyvää ja ehjää ainakaan.
       Romaanin lukeminen ei siinä mielessä ollut järkevää, koska olen lukenut sarjasta vain ensimmäinen osan, Jääprinsessan. Lukeminen toki sujui ongelmitta, mutta ainahan sarjoista saa enemmän irti, kun osat lukee järjestyksessä. Kuten dekkareissa aina, tässäkin seurataan kahta päähenkilöä, Erika Falckia ja hänen poliisimiestään Patrikia. Ja kuten usein, tämänkin sarjan lukemisessa on mukavaa palata tuttujen henkilöjen elämään ja lukea heidän kuulumisistaan. Pidän kovasti molemmista henkilöistä.
       Suosittelen kaikille dekkarien ystäville! Hurjaa menoa, muttei niin raakaa kuin vaikkapa Cornwellin tai Slaughterin kirjoissa.