Michael Cunningham - Illan tullen
"Kyllä. Luoja varjelkoon, hän vastaa mitä todennäköisimmin kyllä. Vailla harhaluulon häivääkään siitä miten kaikki lopulta päättyy. Hän on pienimmästäkin rohkaisun eleestä valmis tuhoamaan elämänsä, eikä kukaan, yksikään hänen tuntamansa ihminen, ymmärrä häntä."
Michael Cunninghamin uusin romaani Illan tullen (By Nightfall, Gummerus 2011, suomentanut Laura Jänisniemi) on kirpeää huumoria viljelevän keski-ikäisen taidegallerian omistajan Peter Harrisin tarina. Tilitys siitä lyhyestä ajanjaksosta, kun hänen nuori ja kuvankaunis lankonsa Mizzy asui heillä hetken ja sai koko elämänsä itseään heterona pitäneen Peterin elämän ylösalaisin.
Cunningham onnistuu jälleen! Olen lukenut häneltä aiemmin tosin vain debyytin Tunnit, mutta joka tapauksessa tämäkin kirja on todella upea. Kietouduin heti alussa Peter-minäkertojan toisaalta huumorintajuisen kepeään, toisaalta syvällisen älykkääseen kerrontaan. Kirjailija lienee itse älykäs; muulla tavoin on mahdoton selittää hänen kirjojensa omaleimaisen tarkkanäköinen ja noh, älykäs, ote. Peterin ajatukset on kuvattu taitavasti ja uskottavasti, rönsyilevät sivuhuomiot ilmaistu oivaltavasti sulkujen sisällä.
Pidin kerronnan lisäksi kovasti myös Peteristä ylipäänsä. Hän on inhimillinen virheineen ja vietteineen enkä osaa häntä moittia. Hän ei ymmärrä, miksi Bea-tytär syyttää häntä niin kovasti, vaikka tosi asiassa syyttää itseään ankarimmin. Tyttö on etäinen ja vaikea ja vanhempien on lähes mahdotonta myöntää itselleenkään, ettei rakkauden osoittaminen tälle ole helppoa, vaikka sitä olisikin. Bean osuus koski kipeästi; entä jos olisi koko elämänsä aistinut, ettei kelpaakaan vanhemmilleen aivan sellaisen kuin on, että jotkin asiat itsessä jopa salaa ärsyttävät ja inhottavat?
Cunningham on itse suhteessa miehen kanssa ja miesten väliset suhteet ja rakastumiset taitavat olla peruselementti hänen kirjoissaan. Se on mukavaa, koska homo/biseksuaalisuutta ei tuoda esiin itseisarvoisesti korostaen, vaan se on tavallinen, arkipäiväinen asia. Peterille homous ei sinänsä ole mitenkään hämmentävää, mikä tietysti newyorkilaiselle taideihmiselle ei varmaan voikaan olla. Kuitenkin hän kokee omat uudet tunteensa järisyttävinä, mikä sekin on realistista.
En oikein tiedä, mitä ajatella Mizzysta. Pitkään pidin hänestä paljon, sillä olen näköjään pääsemässä haahuilu-ärsyyntymisestäni eroon. Peterin kuvaus hätkähdyttävän kauniista nuoresta miehestä oli kiehtovaa. Tosin millä perusteella Peter olisi luotettava kertoja? Tapahtumat ovat hänen subjektiivisesta näkökulmastaan ja ainakin osan aikaa hän tarkastelee Mizzyä rakastuneen hullaantuneilla silmillä.
Loppu oli minusta onnistunut, erityisesti viimeinen lause teki vaikutuksen. Yllättävä, erilainen loppu. Hieno kirja!
PS: Tämä on jo 41. HLBTI-kirjani! Jos nyt laskin oikein, niin 41/96 luettu. :D Tosin lista vain paisuu...
Michael Cunninghamin uusin romaani Illan tullen (By Nightfall, Gummerus 2011, suomentanut Laura Jänisniemi) on kirpeää huumoria viljelevän keski-ikäisen taidegallerian omistajan Peter Harrisin tarina. Tilitys siitä lyhyestä ajanjaksosta, kun hänen nuori ja kuvankaunis lankonsa Mizzy asui heillä hetken ja sai koko elämänsä itseään heterona pitäneen Peterin elämän ylösalaisin.
Cunningham onnistuu jälleen! Olen lukenut häneltä aiemmin tosin vain debyytin Tunnit, mutta joka tapauksessa tämäkin kirja on todella upea. Kietouduin heti alussa Peter-minäkertojan toisaalta huumorintajuisen kepeään, toisaalta syvällisen älykkääseen kerrontaan. Kirjailija lienee itse älykäs; muulla tavoin on mahdoton selittää hänen kirjojensa omaleimaisen tarkkanäköinen ja noh, älykäs, ote. Peterin ajatukset on kuvattu taitavasti ja uskottavasti, rönsyilevät sivuhuomiot ilmaistu oivaltavasti sulkujen sisällä.
Pidin kerronnan lisäksi kovasti myös Peteristä ylipäänsä. Hän on inhimillinen virheineen ja vietteineen enkä osaa häntä moittia. Hän ei ymmärrä, miksi Bea-tytär syyttää häntä niin kovasti, vaikka tosi asiassa syyttää itseään ankarimmin. Tyttö on etäinen ja vaikea ja vanhempien on lähes mahdotonta myöntää itselleenkään, ettei rakkauden osoittaminen tälle ole helppoa, vaikka sitä olisikin. Bean osuus koski kipeästi; entä jos olisi koko elämänsä aistinut, ettei kelpaakaan vanhemmilleen aivan sellaisen kuin on, että jotkin asiat itsessä jopa salaa ärsyttävät ja inhottavat?
Cunningham on itse suhteessa miehen kanssa ja miesten väliset suhteet ja rakastumiset taitavat olla peruselementti hänen kirjoissaan. Se on mukavaa, koska homo/biseksuaalisuutta ei tuoda esiin itseisarvoisesti korostaen, vaan se on tavallinen, arkipäiväinen asia. Peterille homous ei sinänsä ole mitenkään hämmentävää, mikä tietysti newyorkilaiselle taideihmiselle ei varmaan voikaan olla. Kuitenkin hän kokee omat uudet tunteensa järisyttävinä, mikä sekin on realistista.
En oikein tiedä, mitä ajatella Mizzysta. Pitkään pidin hänestä paljon, sillä olen näköjään pääsemässä haahuilu-ärsyyntymisestäni eroon. Peterin kuvaus hätkähdyttävän kauniista nuoresta miehestä oli kiehtovaa. Tosin millä perusteella Peter olisi luotettava kertoja? Tapahtumat ovat hänen subjektiivisesta näkökulmastaan ja ainakin osan aikaa hän tarkastelee Mizzyä rakastuneen hullaantuneilla silmillä.
Loppu oli minusta onnistunut, erityisesti viimeinen lause teki vaikutuksen. Yllättävä, erilainen loppu. Hieno kirja!
PS: Tämä on jo 41. HLBTI-kirjani! Jos nyt laskin oikein, niin 41/96 luettu. :D Tosin lista vain paisuu...
Kommentit
Hyvä pointti muuten tuo Peterin luotettavuus kertojana. Minä myös ajattelin niin, että Peter ihastui Mizzyyn ainakin osittain siitä syystä, että Mizzy edusti jonkinlaista mennyttä aikaa ja menetettyä nuoruutta & kauneutta, jonka Peter oli itse jo kadottanut.
Äsh, missasin bloggauksessani koko Mathew'n ja menneisyys-jutut! Aina ei voi voittaa... :D Olen samaa mieltä kanssasi.
Cunningham osaa kirjoittaa, mutta pidin tästä kirjasta vähemmän kuin kirjasta Tunnit.
Anki, tämä tumma pohja tuottaa tuskaa lukea minulle, vaikka se kaikkineen kaunis onkin. Etenkin nuo kuivatut kukat tms reunoilla, ovat viehättävät.
Vastaan tänään runohaasteeseen ja haastan edelleen, joten ole skarppina;-)
Hmm, itse en nähnyt tätä niin kuin sinä, vaikka näkemyksesi onkin kiehtova eikä yhtään mahdoton. Minä näin Peterin inhimillisenä, vähän kliseisesti keski-iän kriisissä olevana miehenä, joka ei ole tajunnut suuntautumistaan ennen Mizzya. Hänhän mainitsee, etteivät muut miehet kiinnosta häntä, vain kaunis Mizzy.
Täytyy myöntää, etten oikein osannut ajatella Peterin halveksivan naisia; tyttären kanssa oli vaikeaa, mutta minusta hän kyllä arvosti ja rakastikin (tietyllä tavalla) vaimoaan.
Itse en osaa oikein sanoa, onko tämä teos vai Tunnit parempi. Sen verran hyviä ovat kumpikin!
Harmi, jos musta pohja tuottaa ongelmia. Henk. koht. kärsin valkeista pohjista, minusta tummalta on monesti miellyttävämpää lukea. No, tausta menee joka tapauksessa juuri vaihtoon, kyllästyn niin helposti. ;)