J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta -trilogia

"Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille, jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on."

Taru sormusten herrasta (Lord of the Rings 1954-55, WSOY, suomentaneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen) on fantasiakirjallisuuden esikuva ja kulkakivi. Pitkä trilogia kuljettaa lukijaa monien maiden ja seutujen halki pienestä Konnusta aina Mordoriin asti.
    Tarina alkaa Bilbo Reppulin syntymäpäivistä. Hän on säilyttänyt retkeltään saamaansa kummallista sormusta vuosikaudet ja antaa sen perinnöksi veljenpojalleen Frodolle. Pian selviää, ettei näkymättömäksi tekevä sormus ole ollenkaan vaaraton ja että sitä hamuaa yksi jos toinenkin taho. Alkaa pitkä matka pahamaineisen Mordorin Tuomiovuorelle, joka on ainoa mahdollinen paikka sormuksen tuhoamiselle. Matkalle lähtee sekalainen joukko saattamaan Sormuksen kantajaa.
    Olipas melkoinen kertomus! Taisin joskus yläasteella yrittää lukea tätä, mutta hyydyin heti alkuun. Nyt en ymmärrä, miksi. Toisella kerralla trilogia nimittäin imaisi mukaansa aika nopeasti ja pidin seikkailusta kovasti. Fantasia on jäänyt viime vuosina vähälle ja olikin virkistävää lukea tätä genreä pitkästä aikaa. Täytyy tosin myöntää, että toisen kirjan aikana oli melkoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten tarina kulki taas. Ymmärrän nyt hyvin, miksi niin monet rakastavat Sormusten herraa.
     Tarina noudattelee fantasian tavanomaista kaavaa; yksi henkilö saa valtavan vastuullisen tehtävän, jonka onnistumisesta riippuu koko maailman tulevaisuus. On sota hyvän ja pahan välillä ja suurin osa tarinasta on matkustamista. Tämä annettakoon kuitenkin kliseisyydessään anteeksi, sillä Sormusten herrahan on ensimmäisiä fantasiakirjoja ja genren määrittelijöitä. On myös huomionarvoista, ettei pahan ja sankarin välillä ole ratkaisevaa lopputaistelua. Paha, tässä tapauksessa Sauron, ei edes henkilökohtaisesti esiinny missään kohtauksessa! Hän onkin ehkä enemmän eräänlainen pahuuden metafora.
     Henkilöt ovat varsin kiinnostavia ja moniulotteisia. Jako hyviin ja pahoihin ei ole niin mustavalkoinen kuin fantasiakirjoissa yleensä. Sormus herättää kunkin syvimmät halut ja himot sekä luonteen pimeän puolen. Hyvinkin sankarillisista henkilöistä paljastuu inhimillistä heikkoutta, mikä on hyvä. Tosin pahat olennot sitten myös todella ovat pahoja; heistä ei juurikaan löydy pehmeämpiä puolia, tosin kuvaus keskittyykin lähinnä hyvän puolella oleviin.
     Pidin eniten Samista ja Gandalfista. Sam on uskollinen ja vilpitön, hyvin sympaattinen henkilö. Gandalf taas on kunnioitettava ja viisas vanhus, jossa on valtavasti voimaa. Hänestä löytyi myös melko odottamatonta huumoria. Frodo on varsin tylsä päähenkilö yksitotisuudessaan. Hänen tuntojaan kuvataan kyllä runsaasti, mutta seurueen muut jäsenet ovat eloisampia ja mieleenpainuvampia. Aivan erikoismaininta on annettava Klonkulle, koska hän on niin kummallinen tapaus. Kaikista tuon olennon pahoista teoista ja pohjattomasta ahneudesta huolimatta minun kävi häntä valtavasti sääliksi. Klonkku on kiduttavassa pakkomielteessään kertakaikkisen säälittävä.
     Trilogiasta löytyy perinteisen aiheensa puitteissa opettavaisuutta. Useimmat hyvän puolella toimivat ovat varsin esimerkillisiä tehdessään raskaan velvollisuutensa. Elämässä jokaisen kohdalle varmasti sattuu tilanteita, joissa on tehtävä valinta oikean ja väärän väliltä, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Näihin hetkiin liittyy usein sosiaalista painetta toimia moraalia vastaan. Taru sormusten herrastahan on kuvaus juuri tällaisesta tilanteesta mielikuvituksellisessa ja isossa mittakaavassa. Ehkä siksi pidän tämän genren kirjoista. Allegorisuus ja moraalikysymykset ovat mielestäni kiinnostavia.
      Suosittelen lämpimästi. Ei tietysti kevyimmästä päästä genren kirjoja (ainakaan sivumäärässä), mutta mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen.