Erica Bauermaister - Elämän lempeät maut

"Punakeltaraidalliseen muovikääreeseen pakattu pyöreä suklaakimpale oli kova ja kiiltävän tumma. Siitä kuului karheaa ääntä, kun se hankautui hienoteräisen raastimen pintaa vasten ja putoili pehmeinä pilvinä työpöydälle tuoksuen vanhojen kirjoituspöytien alalaatikoilta ja syksyn viimeisiltä lehdiltä, manteleilta, kanelilta ja sokerilta, pölyisiltä kamareilta täynnä karvaanmakeaa suklaata ja vanhoja rakkauskirjeitä."

Alkuperäisteos The School of Essential Ingredients (2009). Suomentaja Helinä Kangas. Taitto Sisko Honkala. Bazar 2009.

Olen lukenut juuri jotain ihanaa ja lempeää. Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut on ihastuttava kirja täynnä ruuan tuoksuja ja ymmärtämystä elämää kohtaan. Lillian on nuorehko kokki, jolla on näkemystä paitsi keittiössä, myös elämässä yleensä. Hän järjestää ruuanlaittokurssin, jonka osallistujilla on kullakin omat haasteensa ja tarinansa. Kurssin edetessä jokainen pääsee ainakin jonkinlaiseen päätepisteeseen siihenastisen elämänsä kanssa.

Tässä kirjassa ollaan kaukana pahasta. Ilmassa on kanelia, sokeria, fenkolia ja tujaus viinietikkaa. Kirja on kaunis ja ihana olematta kuitenkaan lälly. Kurssilaisilla on tosiaan omat ongelmansa, ja ne ovat hyvin todellisia: joku on pettänyt aviomiestään, toisella on inhottava poikaystävä, kolmas on menettänyt puolisonsa syövälle. Jokainen saa oman lukunsa kirjassa. 

Pidin siitä, että kaikki saavat oman vuoronsa kirjassa. Näin henkilöistä tuli paljon elävämpiä. Luvuissa vuorotellaan aina Lillianin keittiössä kurssilla ja kunkin henkilön muistoissa. Ratkaisu oli hyvin toimiva.

En ole koskaan ollut ruuanlaittoihmisiä, mutta tämä kirja herätti hieman kiinnostusta. Ehkä sittenkin jonain päivänä minäkin osaisin muutakin, kuin keittää perunat ja lämmittää kalapuikot hellalla... Kirjan ruokalajit eivät olleet helpoimmasta päästä, mutta sitäkin herkullisemmilta ne kuulostivat!

Pieni suositeltava kirja. Tähän kannattaa tarttua erityisesti silloin, kun on juuri lukenut jotain pelottavaa tai rumaa. Bauermeister palauttaa taas uskon kauneuteen.

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirjarikas elämäni ja Lumiomena.

"Isabelle oli aina pitänyt mieltään puutarhana, taianomaisena paikkana, jossa hän lapsena leikki silloin kun aikuiset keskustelivat ja hänen odotettiin kuuntelevan kohteliaasti, ja myöhemminkin - pakko se oli myöntää - kun hän väsyi kuuntelemaan miehensä Edwardin pohdintoja mattojen myymisestä. Puutarha laajeni vuosi vuodelta, sen poluista tuli yhä pitempiä ja mutkaisempia. Muistojen niittyjä."