Hanna Brotherus - Ainoa kotini
"Tanssiminen on tilan halkomista.
Tanssiminen on ilman läpi tunkeutumista.
Tanssiminen on painon kanssa leikkimistä.
Tanssiminen on ajan kanssa flirttailemista.
Kirjoittaminen on uteliaisuutta.
Kirjoittaminen on siivoamista.
Kirjoittaminen on kärsivällisyyttä.
Kirjoittaminen on kynällä tanssimista.
Koreografia on ihmiskehoilla kirjoittamista."
WSOY 2021.
Hanna Brotheruksen esikoisromaani Ainoa kotini on kaunis, raadollinen, herkkä. Se on kurotus kohti ihmisen sisäistä totuutta.
Näin aluksi täytyy sanoa, että genrevalinta romaani hämmentää minua. Brotherus tuntuu selvästi kirjoittavan ihan itsestään ja perheestään, ei fiktiota. Olen myös lukemistani jutuista ymmärtänyt, että teos on valtavan omakohtainen. Miksei tämä siis ole elämäkerta tai muistelma? Tätä jään pohtimaan.
Brotherus panee itsensä täysillä likoon kirjassaan. Hän käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Hän on neljän lapsen äiti, lastensa isästä eronnut. Ennen kaikkea hän on myös tanssija ja koreografi. Nämä elämän kentät määrittävät häntä monin tavoin.
Kirjailija kuvaa sisäistä kipuaan juurakkona, joka syntyi jo lapsuudessa, kun äiti osasi pelkällä katseella saada hänet häpeämään. Kotona oltiin uskovaisia ja vaikeita tunteita pelättiin. Sitten sisko sairastui anoreksiaan ja koko perhe joutui mittavaan prosessiin. Lopulta sisko menehtyi nuorena rintasyöpään. Tämä suuri menetys on ollut Brotherukselle käänteentekevä. Ennen oli me, nyt on minä.
Anoreksia voi valitettavasti periytyä ja myös kirjailijan tytär sairastuu. Tässä pyörityksessä kaikki voimat ovat koetteilla, kun samaan aikaan poika on huumekoukussa. Lopulta vuosien jälkeen tytär asettaa kuvaannollisesti peilin äitinsä silmien eteen ja kehottaa häntä tajuamaan oman syömishäiriönsä. Ensireaktio on kieltäminen, mutta viimein kirjailija saa myönnettyä syvimmän salaisuutensa. Alkaa matka kohti totuutta.
Kirja oli todella vaikuttava. Näin paljasta tekstiä saa harvoin lukea. Silti en kokenut tätä kiusallisena tilttämisenä, vaan varsin inspiroivana tekona. Ylisukupolvisten haavojen eheyttäminen vaatii kurinalaista rehellisyyttä.
Lisäksi Brotherus on todella hyvä kirjoittamaan. Teksti on kuulasta, helppoa lukea, täynnä hienoja kielikuvia. Sitaattien arvoisia lauseita olisi ollut vaikka millä mitalla.
Minulle teos tuli niin omakohtaiseksi, että on osittain vaikea kirjoittaa siitä. Tiedän hyvin, mitä on vihata omaa kehoaa, ainoaa kotiaan. Miten oudot säännöt voivat kahlita omaa vapautta. Käännetyt katseet, puhumattomuus, häpeä. Täydellisyyteen pyrkiminen.
Äitiysteemakin puhutteli, vaikken ole äiti. Koen tärkeäksi lukea nimenomaan itselle vieraista aiheista, koska haluan ymmärtää. Brotherus kerii äitiyttään auki pala palalta ja vimmaisella rehellisyydellä. Näin ulkopuolisena on vaikea käsittää, miten hän on selvinnyt kaikesta. Lastensa puolesta on kuitenkin valmis mihin vain.
Suosittelen ehdottomasti lukemistoon! Toivon, että Brotherus kirjoittaa lisääkin, ehkäpä jonkun täysin fiktionaalisen romaanin.
"Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua syödä. He haluavat pysyä siroina. Heille laihuus on mielikuvissa kaunista. Ymmärrän heitä, sillä kartalta katoaminen ja elämätön elämä ovat houkutuksia, joskaan eivät mahdollisuuksia. Jos ei syö, ei tunne, ja silloin on helpompaa. Jos ei syö, on vahva heikkoudessa. Jos ei syö, nousee muiden yläpuolelle kuin pullon henki. Ajatus henkiolentona säilymisestä on koukuttava konkreettisten ruumiiden maailmassa."
Kommentit
Oli pakko lisätä nämä (itsekin anoreksiaa todella kauan sairastaneena: se on todella monimuotoinen ja -syinen sairaus). Tämä kirja kiinnostaa minua kovasti, mutta unohdin kirjastoreissulla etsiä sitä! Onneksi pääsen uudelleen kirjastoon ensi viikolla, niin uusi yritys sitten. Tosin näin uudesta kirjasta saattaa olla varauksia.
Miksikähän tämä on tosiaan luokiteltu romaaniksi, kun ilmeisesti kyseessä on enemmänkin muistelmateos. Joka tapauksessa, kiitos avaavasta ja kiinnostavasta kirjoituksestasi!
Olisi kiva tietää mitä tykkäät kirjasta!
Kaisa: Vau, kiitos! Tosi kiva, että olet laittanut kirjan varaukseen :)
Hannele: Tanssiminen on kyllä kivaa!
Kirjoitin blogiin mm näin:
Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.
Nyt kun kirjan kuuntelusta on pidempi aika, fiilikset ei ole muuttuneet mihinkään.
Jane: Minulle taas tässä oli entisenä suorittajana tosi paljon samastumispintaa. Ehkä olisikin onnellisempaa, jos ei olisi ollut... :D
Airi: Tämä on tosiaan herättänyt mielipiteitä. Itsekin vähän mielessäni mietin noita lapsien osuuksia.