Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.) - Suurteoksia

 "Kun kerran löydät oikean rytmin, myös oikeat sanat löytyvät."

Tammi 2021

Tällä kertaa en pyri varsinaisesti arvostelemaan lukemaani kirjaa, sillä arvostelu ei mielestäni olisi tälle teokselle sopiva vastine. Kirjan esseet tekivät niin suuren vaikutuksen ja herättivät niin paljon ajatuksia, että päätin esseemäisesti käsitellä niitä kaikkia tässä. Mielestäni antologia ansaitsee sellaisen vaivannäön. Et kuitenkaan pääse todennäköisesti alkuperäisesseiden maailmaan minun vastineeni kautta, sillä välillä olen tarttunut vain johonkin sivuseikkaan, joka on resonoinut minussa. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan tähän kokoelmaan, sillä se on täynnä taitavien kirjoittajien ajatuksia taitavien kirjoittajien ajatuksista ja tuotannosta. Tervetuloa matkalle kanssani!


Matka gradun maailmaan

(Anna Kortelainen: Riivaus (A.S. Byatt))

Kortelaisen merkityksellinen romaani on A.S. Byattin Riivaus. Esseessään Kortelainen matkaa vuosikymmeniä taaksepäin kirjan ensilukuhetkeen, kun hän oli valmistelemassa graduaan. En itse ole lukenut Riivausta enkä myöskään Kortelaista, mutta gradu aiheena resonoi heti.

Oman graduni valmiiksi saattamisesta on nyt kaksi vuotta, joten prosessi on vielä melko kirkkaana mielessä. Gradua ei suotta pidetä opiskelijan ultimaattisena kypsyyden osoituksena ja ikään kuin oikeutuksena maisterin arvonimen saamiselle. Minun matkani oli jälkeenpäin katsottuna yllättävänkin suoraviivainen, tein graduni vuoden aikana. Prosessiin kuului kuitenkin paljon epätoivon hetkiä ja epäuskoa omaan kyvykkyyteen. Gradun tekeminen olikin paitsi kirjallinen ja tieteellinen prosessi, myös syvä henkinen matka itseen.

Kortelainen muistelee, miten hänen aikaan piti vain syventyä kirjallisuuteen, koska nettiä ei ollut, puhumattakaan kameralla varustetuista puhelimista. "Ei ollut oikopolkuja, ainoastaan keskittymistä". Minä tein graduni tukevasti digiajassa, mutta prosessini ei silti ytimeltään eronnut niin paljon Kortelaisen omasta, sillä käytin lähdeaineistona pitkälti printtikirjoja. Minäkin siis upposin kirjalliseen maailmaan ja naputtelin omin kätösin ajatukseni Word-pohjaan.

Välillä pohditaan, onko gradun teettämisessä järkeä, kun se niin monella jää kesken. Itse puolustan sen paikkaa, sillä minusta ylemmän korkeakoulututkinnon saamisen ei pidäkään olla liian helppoa. On myös mielestäni arvokasta, että moni ihminen päätyy yliopistotutkintonsa myötä tekemään pienimuotoista tieteellistä tutkimusta. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ymmärtävät tieteellistä prosessia.


Kirjallisuuden tehtävä: tehdä näkymätön näkyväksi

(Helmi Kekkonen: Maagisen ajattelun aika (Joan Didion))

Antologiassa on kaksi esseetä, jotka kuin vahingossa hipaisevat toisiaan, käyvät keskustelua. Helmi Kekkonen kirjoittaa kuolemasta ja elämän merkityksellisyydestä, kun taas Ranya Paasonen kirjoittaa Leena Krohnin Tainaronia käsittelevässä esseessään, miten helpottavaa on päästää merkityksellisyydestä ja sen hakemisesta irti.

Kekkonen pohtii äkillisen kuoleman mahdollisuutta ja sen herättämää vaikeaa tunnetilaa. Hän kuitenkin haluaa matkata sitä kohti kaikesta huolimatta. On mielenkiintoista, miten elämä joskus synkronisoituu tiettyjen aiheiden kohdalla. Juuri kun olin lukenut Kekkosen esseen, katsoin Vain elämää -jakson, jossa Anssi Kela puhui äkkikuoleman hipaisusta. Hän menetti isänsä äkisti autokolarissa ja oli itse lähellä kuolla tai ainakin halvaantua rallikolarissa. Olen itse nuorempana pelännyt kuolemaa hillittömästi eikä se ole vieläkään helppo aihe. Kuitenkin koen nyt tehneeni ainakin välirauhan aiheen kanssa. 

Kekkonen kertoo tavoittelevansa kirjoittamisellaan asioiden perimmäisen merkityksen. Se on innostava ja pyhitetty päämäärä, ajattelen. Mielestäni kirjallisuuden tehtävä on myös kirjoittaa näkymätön näkyväksi. Se voi tarkoittaa monia asioita, mutta arvokkainta on tavoittaa jotain sellaista, josta harvemmin puhutaan, jota ei ole osattu aiemmin kunnolla sanoittaa.


Ihana vanhanaikaisuus

(Pirkko Saisio: Hiroshima, rakastettuni (Marguerite Duras))

En ole lukenut tai katsonut Hiroshima, rakastettuani. Tartuinkin Saision esseessä enemmän ulkoisiin asioihin kuin sisällöllisiin sinänsä. Esseen kielessä on jotain ihastuttavan vanhanaikaista. Vaikutelma tulee todennäköisesti siitä, että Saisio kirjoittaa suoraan kirjailijalle teititellen häntä. Mikä ihana vanhanaikaisuus! Olen lukenut jonkin Saision romaanin, josta en muista pitäneeni kovin paljon. Nyt mietin, miksi. Olenko jälleen kerran ollut romaanille liian nuori ja kokematon? 


Aistit ja kehollisuus

Malin Kivelä: Seinä (Marlen Haushofer))

Tässä esseessä takerrun sivujuonteeseen. Kivelä kirjoittaa tunteneensa viime aikoina itsekin onnea yksinkertaisten ja kehollisten kokemusten äärellä, aivan kuten Seinän päähenkilö. Hän tunnustaa suorastaan imppaavansa hajuja ja pohtii, onko se ikään liittyvää. Tuleeko hormonimuutosten myötä voimistunut hajuaisti? Jään itse pohtimaan, tulevatko hajut minullekin iän myötä merkityksellisiksi. Olen aina ollut voimakkaasti kuuleva ihminen ja kiinnittänyt tarkkaavaisesti huomiota erilaisiin ääniin. Ehkä vanheneminen voisi tasapainottaa paitsi elämää itseään myös aisteja?


Nykyajan pakolaisuuden ja evakkouden rajapinnat

Nura Farah: Hiljaisuus (Laila Hirvisaari))

Farah kertoo meille rakkaudestaan Hirvisaaren tuotantoon. Erityinen hänelle on romaani Hiljaisuus. Jokin tässä asetelmassa liikuttaa minua voimakkaasti: miten kahden erilaisen kulttuurin kaunis kohtaaminen! Farah on somalialais- ja pakolaistaustainen ja hänelle on resonoinut kertomukset evakkoudesta ja Suomen lähihistoriasta. Tämä on jotain sellaista, mistä en ole koskaan kuullut oikein puhuttavan. Meillähän on nykyään kouluissa paljonkin eritaustaisia ihmisiä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat suomalaisen kirjallisuuden ns. kulmakivistä. 


Elämäni kirja(t)

Meiju Niskala: Kesäkirja (Tove Jansson))

Niskala kirjoittaa prosessinomaisesti suhteestaan Kesäkirjaan. Se on kulkenut hänen mukanaan pitkään ja hän on kirjoittanut ja alleviivannut kirjaan paljon. Niskalan esseessä olisi paljonkin mihin tarttua, mutta itse aloin ennen kaikkea miettiä, mikä on minun Kesäkirjani. Sanoisin, että se on L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia. Se on kulkenut mukanani 11-vuotiaasta asti ja olen palannut siihen jatkuvasti. Tarina on saanut aina vain uusia sävyjä sitä mukaa, mitä vanhemmaksi olen tullut. Minulla ei ole tapana kirjoitella kirjoihin, mutta voisin harkita muistilappujen liimaamista kirjan sivuille. Runotyttö-trilogia on turvasatamani, johon palaan ajasta aikaan, minun Kesäkirjani.


Kaiken merkityksettömyydestä

Ranya Paasonen: Tainaron (Leena Krohn))

Paasonen peilaa vuosien eri lukukokemuksiaan Tainaronista. Myöhemmät kerrat ovat erilaisia kuin ensimmäinen, sillä myöhemmin Paasonen sairastui masennukseen. Essee on polveileva ja Paasonen toteaa suhtautumisensa Tainaroniin muuttuneen monesti.

Pidin hätkähdyttävänä ja kiinnostavana Paasosen ajatusta merkityksellisyydestä: "En ylevöitä maailmaakaan enää. Kirkas, tosi mitättömyys. Masennus ilman kärsimystä. Masennus maailmankuvana." En voi sanoa olevani kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta koen hänen näkemyksensä kiehtovana, sillä se rikkoo voimakkaasti aikamme eetosta vastaan. Kun nykyään merkityksiä etsitään jopa ylenpalttisesti, on tällainen ajatus hämmästyttävä. Tätä jään makustelemaan.


Sukupolveni kysymykset

Sirpa Kähkönen: Mykkä tytär (Marja-Leena Mikkola))

Kähkösen esseestä olen kirjoittanut paperille kaksi kysymystä: mitkä ovat minun sukupolveni kysymykset? Mistä vaietusta minun pitää puhua ja kirjoittaa?

Kähkönen on selvitellyt oman sukunsa kiemuroita ja salaisuuksia, vaiettuja asioita. Mietin, mikä minulle voisi olla vastaavaa. Olen hieman iäkkäiden vanhempien lapsi, isäni on jo eläkkeellä ja äitini isä oli sotaveteraani. Harvalla sukupolveni edustajalla on enää ukeissa sotaveteraaneja, yleensä he ovat isoukeissa. 

Olen käynyt omia taisteluitani nuoruusvuosinani, ennen kaikkea syömisen ja ulkonäön tematiikan myötä. Vähitellen asiat ovat alkaneet rauhoittua ja alan löytää omaa paikkaani. On toki tiettyjä asioita, joista meilläkin on vaiettu ja niillä on varmasti vaikutuksensa minuunkin.

Yleisemmällä tasolla koen sukupolveni asiaksi uudenlaisen tasa-arvoajattelun (feminismin) ja ilmastonmuutoksen, johon kytkeytyy myös luontokato. Luin vastikään Riina Tanskasen sarjakuvateoksen Tympeät tytöt, joka oli todella hieno sukupolveni puheenvuoro tasa-arvosta. Haluaisin olla yhtä terävä ajattelija ja sanoa jotakin merkittävää. 


Kirjallisuuden raadollisuus

(Helena Sinervo: Ihminen on iso fasaani (Herta Müller))

Sinervo analysoi Müllerin teosta Ihminen on iso fasaani ja miettii, ovatko saksankielisen kirjallisuuden hahmot ujuttautuneet liikaakin hänen mieleensä. En ole lukenut Mülleriä itse, mutta Sinervon esseestä piirtyy aika selkeä kuva hänen teoksestaan. Toisinaan kirjallisuus voi olla hyvin raadollista. Müllerin romaanissa sosialistimaiden naisten asema on aina huorata selvitäkseen. En ole koskaan ollut ns. helpon kirjallisuuden ystävä, mutta mietin, kestäisinkö Fasaanin lukemista, niin toivottomalta se vaikuttaa. Ehkä en aivan ensimmäisenä ole tarttumassa siihen.


Hyvä kirja, josta ei pidä

(Merete Mazzarella: Lying Under the Apple Tree (Alice Munro))

Minulla ei juuri ole sanottavaa Alice Munrosta, jolta olen lukenut yhden novellikokoelman. Se oli mukiinemenevä, mutta en tavoittanut neroutta. Sen sijaan minua kiinnostaa Mazzarellan miehen kysymys siitä, voiko sanoa pitävänsä kirjaa hyvänä, vaikkei ole pitänyt siitä.

Kuten Mazzarella, myös minä vastaan kyllä. Kysymys on mielenkiintoinen. Juuri pohtimatta mieleeni tulee Slavenka Drakulicin vavisuttava romaani Aivan kuin minua ei olisi. Se kertoo Jugoslavian hajoamissodasta ja sen lieveilmiöistä, raiskausleireistä. En todellakaan voi sanoa pitäneeni kirjasta ja kuka siitä voisikaan pitää aiheen ollessa tuo. Silti kirja on hyvä, ja suositan siihen tutustumista. Se kertoo vaietusta sotastrategiasta, josta ei uskalleta puhua avoimesti. Ikäviä aiheita ei pidä väistellä, ne pitää päinvastoin tuoda päivänvaloon tunkkaisista luolistaan. Vain siten pääsemme yhteiskuntana eteenpäin.


Ihminen samana, ihminen uutena

(Aino Vähäpesola: Argonautit (Maggie Nelson))

Vähäpesola kertoo mytologiasta, jonka mukaan Argo-laiva rakennettiin matkan aikana aivan uudestaan, ja silti se oli sama Argo. Nelson kirjoittaa teoksessaan: "Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi."

Argonauteissa käsitellään muutosta transsukupuolisuuden kautta. Minä taas päädyin ajattelemaan ihmistä solutasolla: ihmisen solut uudistuvat tietyn vuosimäärän välein. Me siis samaan aikaan olemme aina samoja ja alati eri ihmisiä. Tämä on filosofisesti kiinnostavaa ja kiihdyttävää. Mikä meissä on sitä syvintä minuutta, vai onko sitä edes olemassa? Mitä muutos lopulta on?


Onko nuoruuden aina keksittävä maailma uudelleen?

(Astrid Swan: Henry & June (Anaïs Nin))

Kirjoitan jälleen sivupolusta. Esseessään, jossa tarkastelee Ninin tuotantoa, Swan miettii nuoruutta. Hän kokee Ninin siskona tai jopa esiäitinä, jonka ansiosta hänen ei ehkä tarvitsisi keksiä kaikkea uudestaan - tai jonka takia niin saisi tehdä. Pohdin itse tätä kysymystä. Koen välillä jotenkin uuvuttavanakin sen nuoruuden tehtävän, jossa kaikki tosiaan olisi keksittävä uudestaan. Eikö voisi vain hypätä jonnekin eteenpäin, johonkin lämpimään ja kivaan? Varmaankaan ei. Samalla minua myös vähän masentaa se, miten aina kuvittelemme olevamme elämässä erityisen kiinni omana aikanamme. Useinhan aikamme kysymykset ovat jo aikaa sitten esitettyjä, eivät uusia.


Kohtaaminen teini-ikäisen itsenstä kanssa

(Tiina Katriina Tikkanen: Ilonen talo (Kreetta Onkeli))

Tikkanen peilaa hyvin henkilökohtaisella otteella suhdettaan Onkelin Iloseen taloon. Hän kertoo siitä nuoresta vihaisesta Tiina Katriinasta, jonka elämässä kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Jäin itse miettimään suhdettani teini-ikäiseen itseeni. Se minä oli kovin eksynyt, kovin syvässä pimeydessä. Nykyään pystyn tuntemaan syvää empatiaa tuota eksynyttä tyttöä kohtaan, mistä olen iloinen. Minäkin olin vihainen, vaikka elämäni polku on ollut kovin erilainen kuin Tikkasella. Nostetaan malja kaikille nuoruudessaan kipuileville ja kipuilleille!


Suru elinikäisenä kokemuksena

(Katriina Huttunen: Surun sylissä (Mari Pulkkinen))

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että suru on reaktio menetykseen. Minua kosketti ja vavisutti tämä kaunis essee, jossa kyseenalaistetaan tekninen surutyö ja ajatus surun poistumisesta. Kysynkin siis: onko surua josta pääsee yli? Minulla ei ainakaan ole. Olipa suru sitten ero tai kuolema tai jotain muuta menettämistä, siitä jää jälki. Olen itse todella hidas suruprosesseissani. Ns. akuuttivaihe kestää minulla kauan. Kuljetan mukanani eroja eri miehistä ja lopullisia eroja läheisistä. En koe niiden koskaan täysin poistuneen, vaikka en olekaan aktiivisesti, tietoisesti surun vallassa koko ajan. On kuitenkin niin, että näissä tilanteissa olen aina menettänyt jotain potentiaalista. Potentiaalisia muistoja, riitoja, iloja, elämää. Potentiaalisia lapsia, avioliittoja, kuoleman tuomaa erottamista. Suru ei ole paketti, jonka voi avata ja purkaa ja sitten heittää roskiin. Se pysyy.


Synnynnäinen pahuus?

(Milja Sarkola: Poikani Kevin (Lionel Shriver))

Olen aikoinaan lukenut Poikani Kevinin ja se herätti paljon ajatuksia ja tunteita. En ole koskaan unohtanut. Ajatus lapsen synnynnäisesti pahuudesta on niin pelottava, että sen haluaisi torjua tykkänään. Kuitenkin nykyään tiedämme, että psykopatiassa on synnynnäisiä osia. 

Sarkola myös miettii kirjailijan kykyä kuvitteluun, sillä Shriverillä ei itsellään ole lapsia. Onkin mielenkiintoista, kuinka hän on tullut tarttuneeksi tällaiseen aiheeseen. Muistan kirjan olleen hyvin tarkkanäköinen ja siinä ominaisuudessaan kammottava. Mielikuvituksen voima on lyömätön.


Samastumisesta

(Koko Hubara: Nimikirjoitusmies (Zadie Smith))

Hubara pohtii samastumista lukiessaan kirjoja. Hän toteaa, ettei ole koskaan kohdannut kaltaistaan kirjallisuudessa. Tähänkin viittasin aiemmin, kun puhuin näkyvän tekemisestä näkyväksi. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Toivoisin, että kaikille löytyisi jokin vastine kirjallisuudesta.

Kuitenkin Hubara on onneksi kokenut samastumista Smithin kirjan parissa, onneksi. Pohdin, mikä minulle on samastumista. Valkoiselle suomalaisnaiselle löytyy kyllä kirjallisuudesta vastineita, mutta se ei kuitenkaan vielä takaa aitoa samastumista. Minulle samastuminen syntyy enemmänkin kirjan henkilöiden ajattelutavoista kuin asemasta. Tosin helppohan minun on sanoa, kun en kuulu mihinkään näkyvään vähemmistöön kuten Hubara. Ehkä itsekin etsisin eri tavalla, jos olisin juutalainen ja ruskea.


Seksi, valta ja sukupuoli

(Saara Turunen: Suhteista parhain (Gun-Britt Sundström))

Turunen pureutuu siihen, mistä katsotaan arvokkaaksi kirjoittaa. Hän kuvaa uusimman romaaninsa syntyprosessia ja sen kietoutumista Sundströmin romaaniin. Kaiken uhallakin Turunen päätti kirjoittaa rakkaudesta.

Esseetä lukiessani kirjoitan paperille seksin sukupuolittaminen, tekijyyden katoaminen, sukupuolten valta-asetelmat. Turunen miettii, miksi naiskirjailijoiden teoksista aina etsitään heitä itseään. Miksi hän myös ajattelee seksiä automaattisesti yksityisasiana, jonka kirjoittamisella pitäisi olla jokin oikeutus? Mietin tätä itsekin. On surullista ja raivostuttavaa, miten seksistä kirjoittava nainen yhä koetaan. Heti tunnutaan ajattelevan, että hän kirjoittaa itsestään! Ehkäpä nykyinen autofiktiobuumi myös ohjaa ajattelemaan näin. 

Kirjallisuudessa kuten kaikessa muussakin on sukupuolten välisiä valta-asetelmia. Miesten kirjallisuus nostetaan helpommin kirjallisuuden kaanoniin ja naiset sivuutetaan. On myös jokseenkin pelottavaa, miten mieslukijat tarttuvat lähinnä vain miesten teoksiin. Mitä kaikkea he menettävätkään, hyvänen aika! Tämä kaikki saa minut kiihdyksiin. Maailma ei totisesti ole vielä valmis.


Ihaileminen ja runous

(Aura Nurmi: Vaikka on kesä (Sirkka Turkka))

Nurmi tarkastelee ihailuaan Sirkka Turkkaa ja tämän tuotantoa kohtaan. Hän myös peilaa omaa taidettaan Turkkaa vasten. Hienoa, että antologiaan pääsi myös runoilija mukaan! 

Nurmi pohtii runouden marginalistumista ja sen tämänhetkistä uutta renessanssia lavarunouden myötä. Runous on itselleni todella tärkeää ja olen itsekin jonkin verran kirjoittanut runoja. Runoissa voi kirjoittaa sellaista, mihin proosa ei taivu. Runous on myös lähellä laulun sanoittamista, sen sisar. Nautin paljon myös sanoituksiin pureutumisesta, kun kuuntelen mielimusiikkiani. Kieli on ihmeellinen asia.


Naisen tekijyys murroksessa

(Essi Kummu: Rauhattomat (Linn Ullmann))

Kummu kirjoittaa naisten tekijyydestä ja kokemisesta. Itse hän kertoo tavoittelevansa naisellista kokemista kirjoittaessaan. Kummu toteaa, että naisen kirjoittaminen on vielä keskeneräinen prosessi, joka etsii muotoaan. Todennäköisesti hän on oikeassa. Naiset ovat lopulta kirjoittaneet vasta hyvin lyhyen aikaa. Meillä on myös pelkästään Suomessa todella taiturimaisia naisia sanankäyttäjinä. En maltakaan odottaa, mitä vielä saamme heiltä kuulla!


Rytmi elämän ja taiteen perustana

(Riikka Pelo: Majakka (Virginia Woolf))

Pelo pureutuu paitsi Majakkaan, myös kirjallisuuden rytmiin. En ole juurikaan ajatellut asiaa, mutta tottahan se on, että myös proosalla on jokin rytmi. Kirjoitankin siis tähän lopuksi: Taiteen rytmin on oltava sama kuin elämän rytmin. 

Kommentit

ketjukolaaja sanoi…
Hyvä se toisinaan pohtia lukemista. Miksei toisten lukemistakin. Hieman ohi menevät nuo esseitten aiheena olleet kirjat. Tainaronin luin joskus ja Hiroshiman olen nähnyt elokuvana. Eri teoksia olen lukenut Saisiolta, Woolfilta ja Mülleriltä. Otan kantaa lähinnä miehiin, jotka eivät lue naisten kirjoittamia teoksia. En jotenkin tunne pääseväni aina samalle aaltopituudelle naiskirjoittajien kanssa. Tai sanotaanko niin, että elektronikehää voin tangeerata, mutta atomin ydintä en oikein saavuta. Ei tietysti koske kaikkia naiskirjoittajia. Mutta jos lukija hakee samastumista kirjan hahmoista ja ne mieshahmot vaikuttavat ei edes peileiltä vaan lähinnä heijastimilta, niin ei niihin pitemmän päälle viitsi samastumista yrittää.

Siitä surun haihtumisesta sen verran, että Immi Hellénin runossa "kertoen aina haihtuu suru". Tätäkin on kokeiltu, mutta eihän se välttämättä ihan kerrassaan haihdu, mutta saattaa vähän haalistua.
Anki sanoi…
Kiitos pitkästä kommentista Ketjukolaaja!

Tuo samastuminen on jännä asia, itse olen kokenut samastumista myös mieshenkilöihin. Mieleen nousee esimerkiksi Herman Hessen mieshahmot. En siis itse näe sukupuolta minkäänlaisena esteenä.

Suruun vaikuttaa toki puhuminenkin. :) Kyllä se saattaa vähän haalistua.
mielenkiintoisen kirja löysit, tykkään lukea kirjallisia esseitä, Virginia Woolf oli ahkera kirjoittamaan, tykkään kirjosita joista hokasaa uutta kun lukee uudestaan.
Anki sanoi…
Hannele: Kyllä, tämä oli tosi mielenkiintoinen! Virginia Woolfiakin voisi lukea lisää.
Margit sanoi…
Kiitos hienosta esittelystä. Olen harkinnut tämän kirjan lukemista. Siinä käsitellyistä kirjoista olen lukenut vain Riivauksen ja Tainaronin, joita molempia voin lämpimästi suositella, sekä Poikani Kevinin, joka ei oikein ollut minun kirjani. Elokuvan Hiroshima, rakastettuni olen myös nähnyt.
Anki sanoi…
Margit: Olisi kiva tietää mitä tästä pidät. Minua tekstit koskettivat, vaikka suurin osa kirjoista oli lukematta.
Elegia sanoi…
Todella mielenkiintoinen kirjoitus! Syntyi halu lukea tuo kirjakin, sillä siinä näyttää olevan paljon tarttumispintaa kuten sinun kirjoituksesi osoittaa.

Aloion miettiä, mikä voisi olla minun “kesäkirjani”, mutta eipä oikein tule mieleen mitään (paitsi eräs (suomalainen) runokirja ja Dostojevskin Kellariloukko, johon olen tehnyt runsaasti alleviivauksia ja palaan siihen joskus edelleen). Varsinainen Kesäkirja eli tuo Janssonin teos jäi minulta taannoin kesken eikä syy olla väärä lukuajankohta: se ei vain puhutellut minua millään tavalla.

Sarkolan esseeseen liittyen: vaikka ei olisi lapsia, meillä kaikilla on lapsuus. Itse en näe mitään merkillistä siinä, että tuollainen aihe voi valikoitua myös lapsettomalle kirjailijalle teemaksi. Olen lukenut tuon Poikani Kevinin: minuun se ei tehnyt vaikutusta, liikaa sivupolkuja ja jaaritteluja, vaikka siinä tarkkanäköiset ansionsa varmasti onkin. Mutta yleinen tyyli ei tosiaan minuun kolahtanut.
Anki sanoi…
Kiva että kirja alkoi innostaa! :)

Totta tuo, että meillä kaikilla on lapsuus, josta ammentaa.
Aleksi Taisiya sanoi…
Hi everyone I'm Mrs. ALEKSI TAISIYA, My husband divorced me 2 years ago to live with another woman and i have tried have him back but i could not, so i try to do many things to get him back and he refuse to come back. One faithful Friday morning, I visit a forum for tips on how to get your Ex back and there i saw a lady testifying on how Dr.AKHERE helped her to get her husband back after he was tie down with a spell by another woman. Although I never believed in spiritual work I reluctantly tried him because I was desperate and i contact him and explain my problems to him, to my greatest surprise Dr.AKHERE helped me to bring back my husband after 5days and now my relationship is more perfect just as he promised. Getting your ex back permanently does not only bring back someone you love but it will also reunite your lovers feelings. My husband now treats me like a Queen and always says he loves me all the time. If you are passing through difficulties in your relationship, Doctor AKHERE can help solve marital problems, restore broken relationships and some other things. I can assure he's highly potent and reliable. Email him for urgent help [AKHERETEMPLE@gmail.com ] or +2349057261346 .