Victor Hugo - Kurjat (kirjabloggaajien klassikkohaaste 2022)

 "Vanhus ei tuntunut hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Hän piti Jean Valjeania kauniina, niin kuin oli pitänyt heidän kojuansa kauniina.

Kaikki tämmöinen on aamunkoiton, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutusta. Maan ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole niin ihanaa kuin auvouden kaikkea kaunistava heijastus yliskamarissa. Meillä on kullakin eletyssä elämässämme sellainen ruusunpunainen ylikamari."

Ranskankielinen alkuperäisteos Les Misérables (1862). Reino Rauanheimon 2-osaiseksi lyhentämä laitos ilmestyi ensimmäisen kerran 1945. V. A. Koskenniemen alkulause vuodelta 1927. WSOY 2013.

Kurjat on eeppinen ja polveileva tarina rangaistusvanki Jean Valjeanista, Ranskan kuohunnasta ja neitseellisestä rakkaudesta. Se on yksityiskohdilla ryyditetty voimanponnistus.

Aloin lukea tätä teosta jo marraskuussa ja lopetin joulun jälkeen. Olin jakanut kirjan viikkotavoitteisiin, mutta lopulta hujautin loppupuolen parissa päivässä. Kirja on jaettu moneen osaan: henkilöiden mukaan nimettyihin isompiin osasiin, jotka on jaettu isommin otsakkein ja vielä pilkottu luvuiksi. Tämä ratkaisu teki runsaan kirjan lukemisesta verrattain miellyttävää.

Kokemus kirjasta on minulle kaksijakoinen. Olen jokseenkin hämmästynyt. Alku- ja keskikohta olivat hitaita, kuvailevia, tukehtuivat yksityiskohtaiseen kuvailuun. Kuvailua oli niin paljon, että varsinainen tarina hämärtyi jonnekin usvaan. Kun sitten lopultakin päästiin kansalaissotaan vuonna 1832, kirja alkoi vetää (siis jossain sivun 700 paikkeilla!) niin että se oli imaistava nopealla tahdilla loppuun. Kirjan loppupuoli ehdottomasti pelasti sen. Sitä ennen tuomitsin kirjan noin kahden tähden arvoiseksi, nyttemmin kolmen tähden.

On tietysti ajalle tyypillistä, että kuvailua on paljon, mutta liika on liikaa. Kuten sanottu, mielestäni tarinankuljetus kärsi kuvailuista. Juonta tuntui muutenkin olevan vain siteeksi, enemmän viipyiltiin pienissä tapahtumissa ja henkilöiden mielenliikkeissä. Hugon päämääränä lienee ollut tietyn Ranskan historian ajanjakson tallettaminen, ja siinä hän lopulta onnistuukin. Minulle tämä historian kuohu oli pääasia.

Toinen juoni on Jean Valjeanin kehitys ihmisenä. Kirjan alussa hän on kurja kaleeriorja, omatunto musta kuin yö. Sitten hän kohtaa Jumalan valossa kylpevän papin, eikä mikään ole enää entisensä. Valjean alkaa kasvaa ihmisenä, hänen pimeisiin kammioihinsa alkaa tulla herranpelkoa ja valoa. Tätä kehitystä oli kiinnostavaa ja elähdyttävää seurata. Kurjat on muutenkin paitsi kurjuuden kuvausta, myös suurenmoisten ihmisten eläväksi tekemistä, olkoonkin, että henkilöt ovat fiktiivisiä. Kurjissa korostuu niin ihmisluonnon nurjuus kuin sen ihmeellisyyskin.

Kolmas juoni on Cosetten ja Mariuksen rakkaustarina. Mitäpä olisi eeppinen historiaromaaniklassikko ilman kuolematonta rakkautta? Tämä osio kiinnosti minua vähiten, vaikkakin Hugo kuvailee tätä nuorta rakkautta hyvin kauniisti. Kautta linjan kyseessä on teos, jota ei missään nimessä voitaisi enää tässä ajassa kirjoittaa. Rutikuiva realismi on pyyhkäissyt tieltään suuremmat päämäärät ja ihmisluonnon potentiaalisen kyvykkyyden hyvyyteen. Sääli.

Kenelle osaisin tätä suositella? Ehdottomasti kärsivälliselle lukijalle, jolla ei ole kiire mihinkään. Neuvoisin lukemaan pienemmissä palasissa, mutta usein. Kaiken marinani jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, että selätin tämänkin klassikon. Siinä on suuria ansioita ja on aina mukavaa uppoutua 1800-luvun suurromaaniin. 

"Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain teurastamoita, kaupunginmuuria sekä jokin kasarmilta tai luostarilta näyttävän tehtaan pääty; kaikkialla vajoja ja rapissutta rappausta. Ei mitään vaihtelua maastossa, ei ainoatakaan oikkua rakennustavassa, ei yhtään poukamaa. Se oli jääkylmä, säännöllinen, tympäisevä kokonaisuus. Ei mikään kourista sydäntä niin kuin tasasuhtaisuus. Syy on se, että tasasuhtaisuus on ikävyyttä, ja ikävyys on surun sisin syvyys. Epätoivo haukottelee."