Outoja kaloja ja outoja tarinoita

 Keskiössä on nainen. Tai naisia. He ovat tavalla tai toisella ahdistuneita. He riitelevät miestensä kanssa, tarkkailevat itseään ja toisia. Välillä tapahtuu aivan outoja, kuten silloin kun nainen antaa lahjaksi henkitorvensa.

Amanda Palon Outoja kaloja (Kosmos 2021) on totta tosiaan outo. Olen ymmälläni. En edes tiedä, onko tämä novellikokoelma vai jotakin muuta. Novelleiksi nämä tulkitsin, koska en ainakaan tajunnut kunnolla yhdistäviä tekijöitä, paitsi ahdistuksen.

Alku kyllästytti minua kovin. Kuljin välillä mieleni aallonharjoilla koettaessani keskittyä. Olin tällä kertaa odottanut liikoja, sillä kirjaa on kehuttu kovin. Tunnen oloni myös vähän tyhmäksi, kuin en olisi ymmärtänyt kunnolla teoksen ydintä.

Ja silti, jokin erikoisuus. Jokin vähäsen houkutteleva ei saa minua tyrmäämään kirjaa täysin. Loppupuoli oli hiukan parempi tai sitten vain totuin kerrontaan. Se, mikä minua tympi oli kaiken lattea arkisuus. En ole laisinkaan arkisuuden ystävä, en musiikissa enkä kirjallisuudessa. Odotin jonkinlaista erilaisuuden sinfoniaa, mutta en saanut sitä. Pahus.

Kellehän tätä suosittelisi? En osaa sanoa (sitäkään). Ehkä sellaiselle, joka haluaa jotain arkista mutta samalla merkillistä.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."