Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kun ajattelen romaania Vaikeampaa on olla näkemättä unia (Kristiina Wallin, S&S 2021), ajattelen sanaparia melankolian huoneet. Sillä niin se on, äiti ja tytär erilaisissa huoneissa, konkreettisissa, kuvitelluissa, mielen rajamailla olevissa. Virallisesti äiti on se kadonnut, mutta myös tyttären ääriviivat sumenevat.

Wallin piirtää romaanin yhtä aikaa herkin ja rajuin vedoin. Kieli on kaunista, välillä tärähtää sana paska. Jäkälät kulkevat arvoituksellisesti tytär Veeran mukana. Kun kaikki muu on näköalatonta, on turvallista ajatella niitä, niiden ikuisuutta ja sitkeyttä.

"Jäkälä kasvaa puunrungolla, kallioilla ja betonilla. Osa lajeista tarvitsee happaman alustan, osa suosii kalkkia, osa typpeä. Ihmisen sisäpuolella jäkälä kuroo kiinni luuhun ja kudokseen."

Kirjassa puheenvuoron saavat niin äiti kuin tytärkin. Veera yrittää tavoittaa äitiään sanoin, kieliopin säännöin, välillä matematiikan, yhtälöjen. Mutta kaikki yritykset murenevat, lapsuuden muistoista tulee kasa outoja fragmentteja.

"Ristikkäiset kuvat liikahtelevat aivojen rakenteissa ja kuultavat toistensa läpi; ne tihentyvät, kertautuvat ja purkautuvat siinä näkyvän ja näkymättömän vuoroleikissä, jossa aika luopuu lineaarisuudestaan. Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuusmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräiseksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin; ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva."

Kirjassa ei ole muuta juonta kuin äidin äkillinen katoaminen ja isän ja tyttären kaipuu. Isä jämähtää äänettömäksi. Onkin loogista, ettei hän saa puheenvuoroa. Hän ei edes halua sitä, hän sulkeutuu täysin ja makaa sairaalan vuoteella katsoen kaukaisuuteen. 

"Jossakin etäällä on lähtöpiste, koti. Haluan muistaa, mutta talo ei erotu, huoneet eivät erotu, eivät kynnykset, karmit eivätkä tilanmääreet. En muista, miltä miehen kosketus tuntuu, tyttärenkään kasvoja en muista. En muista tapetteja, en verhoja, en mattoja.

Muistan. En muista. Muistan."

Äiti on ilmeisesti mennyt jotenkin sekaisin jo ollessaan kotona. Isä soittaa huolestuneita puheluita sairaalaan, mutta sitten äiti vain lähtee jonnekin eikä enää palaa. Lauseista voi päätellä, että jonnekin hoitopaikkaan hän on päätynyt ennen katoamistaan. Mielessä kummittelee, on muistoja kuusimetsässä joka pakottaa juoksemaan sisällään. On huvila jota ei kuitenkaan ole. Klaus viipyilee tarinassa, ehkä hän on psykologi.

"Klausin puhe olisi kiinnostavampaa, jos hän suostuisi päästämään irti. Jos hän menisi hetkeksi sijoiltaan ja unohtaisi ennalta harkitun rakenteen, luottaisin häneen enemmän. Hänessäkin on sarana, josta asennon voi taivuttaa uudeksi."

Kirja tavoittaa minusta itsestäni jotain olennaista, sen melankolian, joka on kerrostunut mieleni sopukoihin. Yhtä aikaa se oudosti vuoropuhelee Vígdis Grímsdóttirin Valosta valoon -teoksen kanssa. Jos Valosta valoon on se maailma joka pitäisi olla, on Wallinin romaani se maailma, joka on. 

Ihmeellinen, hämmästyttävä romaani. Se saa muistamaan asioita, jotka ovat kadonneet vuosien pauhuun.

Linkitän tähänkin romaaniin kappaleen, joka tuntuu kuvastavan jotain sen tunnelmasta.

Joku ystävällinen sielu on kääntänyt ranskankieliset sanat englanniksi:

Where I'm from, time doesn't exist - Seconds become hours, Years of short moments vanish straight away, And our mistaken words are remplaced By music and colours Which float like scents of perfume in the amber air. Don't be afraid, now everything's over. Break the chains of your mortal fears To be liberated from them for ever and ever, And again find peacefulness of former times. Don't be afraid, now everything's over. Let your tears flow one last time To be liberated from them for ever and ever, And meet the world from where you come.