Lumen aarteet

"Pienet äidittömät lapsiraukat", isä sanoi kumartuessaan nostamaan Annetten syliinsä, "miten mahdankaan kyetä kasvattamaan teidät ilman häntä?"

Sillä Annetten äiti oli mennyt viettämään joulua enkelien kanssa."

Patricia St. Johnin lastenkirja Lumen aarteet (Poukkusilta 1972, suomentanut Rauno Luoto, kuvittanut L. F. Lupton) on kristillinen kertomus väärinteosta ja anteeksiannosta. Nuori pojannulikka Lucien on synkkämielinen ja aika ilkeäkin lapsi. Hän ottaa yhteen naapurinsa Annetten kanssa ja kantaa syvää vihaa sisällään. Kun hän sitten näkee Annetten veljen Danin alppiniityllä, hän päättää kiusata tätä. Hän on heittävinään Danin kissan Klaun rotkoon ja kissa putoaakin vahingossa. Dani hyppää perästä ja Lucien on varma, että poika on kuollut.

Dani ei kuole, mutta hänen toinen jalkansa katkeaa pahoin. Lucien saa kaikkien vihat niskaansa ja on syvästi onneton. Hänen synkkämielisyytensä yltyy. Lopulta hän löytää vuorilta vanhan miehen mökin ja alkaa seurustella miehen kanssa. Mies opettaa häntä veistämään, ja Lucien löytää lahjansa. Mies on uskossa ja opettaa Lucienille armosta ja anteeksiannosta. Viimein koittaa päivä, jolloin näyttää tulevan tilaisuus korjata synti. Lucien kuulee kylässä olevan tohtori, joka osaa korjata rikkonaisia luita. Myrskyä uhmaten hän lähtee matkalle kylään sydämessään toivo, että hän ehtisi ajoissa.

"Istuin hänen vieressään kaksikymmentä neljä tuntia pitäen hänen kättään omassani. Hän puhui minulle rakkaudesta ja Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta. Pysyin hänen luonaan, kunnes hän kuoli, ja sitten poliisi vei minut takaisin vankilaan."

Olen saanut tämän pienen kirjan aikoinaan isotädiltäni. Hän uskoi lujasti Jumalaan. Minä olen kulkenut melko kivikkoisen polun samaan suuntaan nyt aikuisiällä. En ole tainnut lukea kirjaa isotädin kuoleman jälkeen ennen kuin nyt. Se tuotti suurta iloa: entisaikaisen maalaiselämän lumo, Alpit, vanha viisas isoäiti, järkevät, kunnolliset ihmiset ja Sanoma. 

Silmäni kyyneltyivät monessa kohtaa. Uskossa tai ei, varmasti kaikki ihmiset miettivät joskus tekojaan ja niiden vaikuttimia ja oikeutusta. Tässä kirjassa sitä tehdään hyvin perusteellisesti ja usein. Lapset tietenkin ovat lapsia, ja paljon viattomampia kuin aikuiset. Silti lapsetkin osaavat tehdä pahaa, kuten kaikki lasten kanssa toimineet tietävät. Sitä toivoisi, että kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvä kasvattaja kuin kirjan isoäiti.

"Herra Jeesus", sanoi Annette, "nyt avaan oven - pyydän anteeksi, että se on ollut kiinni niin kauan ja Sinä olet joutunut niin kauan odottamaan. Tule nyt sisään, minä pyydän. Pyydän anteeksi, että olen vihannut Lucienia. Anna minun rakastaa häntä, ja jos minun on kerrottava pienestä hevosesta, tee minut tarpeeksi urheaksi; ja kiitos, että lähetit Lucienin minua auttamaan. Amen."

Kirjan ote on voimakkaan kristillinen, muttei mielestäni silti saarnaava. Toki sen näkee, että kirjailija pitää kristinuskoa itsestään selvänä ohjenuorana elämässä. Kuitenkaan missään kohtaa ei sanota, että tee näin ja tee noin. Ennemmin isoäidin opetukset ja kirjan tapahtumat ohjaavat ajatuksia. Mietin, että opettaako kukaan enää lapsilleen anteeksiannosta ja armosta. Usein ei siltä näytä, kun tarkkailee lasten käytöstä koulussa ja muualla.

Tämä unhoon painunut kirja varmasti jakaa mielipiteitä sanomansa takia. Kuitenkin toivoisin, että joku vielä siihen tarttuisi. Se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu ja kaunis teos. Lasten elämää kuvataan hienosti ja Alpit ovat tunnelmaa tulvillaan. Kirja muuten sopii erinomaisesti Helmet-haasteen kakkoskohtaan "Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa".

En voisi liittää tähän postaukseen ja kirjaan mitään muuta kappaletta kuin Herra kädelläsi.