Ihana mutta synkkä Eeva Kilpi
Olen jo pitkään halunnut lukea Eeva Kilven muistikirjoja. Onneksi kirjastossa sattui viimeksi olemaan hänen uutukaisensa, Elämää kaikki päivät (WSOY 2022). Vanhimmat päiväkirjamerkinnät ovat 80-luvulta, uusimmat 2010-luvulta.
Tämä kirja on sellainen, josta halusin pitää kovasti, olenhan tykännyt Kilven runoista. Nyt - en ole varma. Luin kirjan kieltämättä nopeasti, ehkä liian nopeasti. En ole hyvä lukemaan hitaasti. Odotin timanttisia ajatuksia, ja se on ehkä liikaa vaadittu.
Enimmäkseen merkinnät ovat nimittäin aika tyypillisiä päiväkirjaotteita. Kokemuksia ja tunteita senhetkisestä ja eletystä elämästä. Se mikä yllätti, oli merkintöjen synkkyys. Toistuvia teemoja olivat vastuu, intohimo ja syyllisyys. Kilpi kirjoittaa avoimesti olevansa vastuussa koko maailmasta. Sitä hän ei avaa, miksi näin olisi. Tuollainen ajatus kylläkin selittää synkkyyttä. Eihän koko maailmaa voi yksi ihminen kantaa!
Vanhuus on kuitenkin päällimmäisin asia. Kilpi on selvästi pitänyt itseään vanhana jo todella pitkään, ovathan ensimmäiset otteet tosiaan 80-luvulta. Wikipediasta lunttasin, että Kilpi on nyt 94. 94-vuotiasta voi tosiaan pitää vanhana, mutta nykyajan nuoruutta palvovassa virkeiden seniorien maailmassa on mielenkiintoista, että hän on pitänyt itseään vanhana jo alle 70-vuotiaana. Vanhuutta hän ei mitenkään syleile, vaan enimmäkseen kirjoittaa sen kiroista. Yksinäisyys on vaikeaa kestää.
Kirjasta piirtyy esiin erittäin herkkä ihminen, joka ottaa koko maailman murheet kannettavakseen. Mielenkiintoista oli myös Kilven pohdinta äidistään. Ilmeisesti äidin eläessä heidän välinsä olivat kaikkea muuta kuin mutkattomat, mutta kuoleman jälkeen ikävä on läsnä. Kilpi ikävöi monia edesmenneitä, eniten Vesaa, jonka tulkitsin hänen pojakseen. Myös entinen aviomies Mikko saa kauniita ajatuksia osakseen. Kilpi tuumii, että hän olisi nykyisellään sopiva vaimo Mikolle, mutta Mikko on jo kuollut. Tämä päiväkirjamerkintä muistuttaa minua Kilven runosta kokoelmassa Kiitos eilisestä, jossa runonpuhuja haluaisi alkaa tapailla entistä miestään uudelleen ja antaa kaiken anteeksi. Kauniita ajatuksia, epätavallisia.
Jäin siis vähän hämmentyneeksi, pettyneeksikin. Mutta olihan siellä todella hienoja ajatelmia. Panen muutaman tähän alle.
"Rakkaus on toisen valtaan joutumista."
"Lapsuus on kertomus siitä, kuinka minun tunneasteikkoni, tunnevarastoni, kehittyi."
"Sinä olet jotain tuttua, melkein minä.
Sellaista on rakkaus, armaani."
Kommentit
Päivittäin kootut merkinnät neljältä vuosikymmeneltä kertovaan omaa viestiään ajan kulusta, ikääntymisestä ja muistojen vahvistumisesta.
Luonnon- ja ihmisläheisyys, "elämän evakkous" ja halu ymmärtää asioita ovat Kilven vahvuuksia, - tässäkin...
Merete Mazzarella kirjoitti muistaakseni omasta vanhuudestaan jo alle kuusikymppisenä. Ehkä oli sitten sellaisia tuntemuksia jo silloin.
Ehkä ei kannattaisi noin kauan kirjoittaa vanhenemisesta. Jos elää pitkään ja todellinen vanhuus tulee moninaisine vaivoineen, niin sitten vasta on tosi kyseessä.
Riitta: Kilpikin kiisti olevansa suorastaan vanhus, mutta vanhana hän kyllä itseään on kauan pitänyt.
Kirjarikas elämäni: Niin, ei edes kirjailija ole aina timanttinen kiteyttäjä. :)