Suremisen taito - Kirjoituksia kuolemansurusta

 "Tämä kirja on syntynyt kahden surevan äidin kirjeenvaihdosta. Olemme kiinnostuneita suremisen välttämättömyydestä ja surun pysyvästä ja hyvää tekevästä olemuksesta. Surumme ei ole tunne tai joukko vaihtelevia tunteita, ei traumaattinen kriisi, ei dynaamisesti etenevä prosessi tai hyvinvointia estävä häiriötila."

Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen ovat kirjoittaneet tietokirjan (?) Suremisen taito - Kirjoituksia kuolemansurusta (S&S 2021). Se ei ole mikään elämäntaito-opas suruun, vaan vimmainen surun puolustuspuhe ajassamme, jossa surun pitäisi olla viisivaiheinen dynaamisesti etenevä prosessi, jonka lopputulos on surun katoaminen.

"Minun on opeteltava elämään suruni kanssa.

    Olen opetellut elämässäni paljon erilaisia asioita, ja on paljon asioita joita en ole oppinut, mutta surun kanssa minun ei ole tarvinnut opetella elämään. Osaan elää surussani opettelemattakin, ilman että siihen täytyy erikseen sopeutua. Surussa eläminen on ainoaa elämääni, yhtä vaikeaa ja helppoa kuin kaikki muukin elämä."

Kirja on täynnä hätkähdyttäviä asioita. Itse ydin, surun pysyminen ja siinä pysyminen, on nykypäivälle vieras. Huttunen ja Pulkkinen kirjoittavat, miten suru riisuu ihmisen kuin sipulin, ja jäljelle jää enää ydin. Sureva on alaston. Joskus muiden vuoksi on pukeuduttava, mutta se on raskasta ja epämieluista. Suru on minussa ja minä olen surussa, on kirjan pääviesti.

Kirjailijat kirjoittavat myös tiukin sävyin surunpilaajista. He ovat niitä, jotka lausuvat tyhjiä fraaseja tai tokaisevat, ettei surulle ole sanoja. Kirjoittajat ovat päinvastaista mieltä. Varsinkin myöhemmässä vaiheessa surulle on oltava sanat, koska olemme kielellisiä olentoja. Surunpilaajat eivät kestä surevaa, joten he joko liukuvat kokonaan paikalta ja hylkäävät tai sitten sanovat typeryyksiä. Onpa niitäkin, jotka ovat tahallaan julmia lapsensa menettäneelle äidille.

"Elämä jatkuu.

    Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema."

Jokaisen surussa on yksilöllisyyttä ja myös kirjoittajien tilanteet ovat erilaiset. Huttunen menetti aikuisen tyttärensä itsemurhalle, Pulkkinen taas teki abortin vaikeasti vammaiselle lapselleen ja sai myös keskenmenon. 

Kumpikaan ei arkaile pureutua näihin teemoihin liittyviin kipeisiin kysymyksiin. Huttunen pitää itseään itsestään selvästi tyttären itsemurhaan syyllisenä, muttei itsesäälissä piehtaroiden vaan kylmän varmasti. Hänen lapsensa on kuollut ja se on hänen perimmäisin epäonnistumisensa. Piste. Huttusen kirjoitustyyli on ylipäänsä kova, hänellä ei ole mitään tarvetta miellyttää enää ketään menetyksensä jälkeen.

"Tietoinen unohtaminen on surun suurin vihollinen. Unohtaminen estää surua olemasta surua. Suruhygienian sisäistäminen pakottaa muistamaan, ja itsemurhasurussa on oleellista muistaa syyllisyys. Jos itsemurhaa sureva vakuuttaa syyttömyyttään, hän valehtelee, hän valehtelee kaikille, itselleenkin, ha hän uskoo itsekin valheeseensa."

Pulkkisen teksti on hieman pehmeämpää, mutta sekin pureutuu totuuksien ympärille. Hän joutui tekemään miehensä kanssa kahden päivän aikana päätöksen siitä, antaako lapsen kuolla. Tai suoraan sanottuna: tappaako lapsensa ja synnyttää sen. Päätös oli lopulta kuolema. Pulkkinen pohtii abortin eettisiä asioita monelta kantilta. Ikiaikainen kysymys, kuka lopulta on ihminen, jää lääketieteessäkin ratkaisua vaille.

"En saanut hoivata lapsiani. Ainut tilaisuuteni huolehtia heistä on pitää huolta surustani, surra mahdollisimman hyvin, ja niin aion tehdä. Riittääkö se tekemään kohtuni kasvattamista olennoista ihmisiä ja jos ei, mitä olivat olennot, jotka synnytin?"

Täytyy sanoa, että tämän kirjan lukeminen oli pohjimmiltaan helpotus. Että on ihmisiä, jotka ajattelevat asiasta hyvin samoin kuin minä. Minä olen aina ollut "huono" surija, se joka "ei pääse eteenpäin". Tiedän kiusaannuttaneeni läheisiäni pitkällä erosurullani, siis ei edes kuolemansurulla vaan parisuhteen päättymisen surulla. Kuten kirjailijat, en kuitenkaan koe olevani koko aikaa täyden kärsimyksen vallassa ja kykenemätön asioihin. Suru vain on koko ajan mukana, se on hengityksessä ja arjessa. Menetin mummini 2011, hän oli käytännössä kolmas kasvattajani. Kenenkään ei pidä tulla vaatimaan, että olisin joskus sellaisesta menetyksestä "yli". Kuten kirjoittajatkin toteavat, kaikki kokemukset vaikuttavat meihin, myös surut. Surun jälkeen ei enää ole mitään entistä itseä, johon palata, vaikka toiset niin haluaisivatkin.

"Surukroonikot ovat kiusallinen muistutus siitä, että inhimillinen kokemus taipuu huonosti normalisoinnin ikeen alle. Kaikki normaaliksi määritellyssä reaktiossa ei olekaan normaalia vaan sietämättömän epänormaalia, ja siksi se täytyy määritellä ratkaistavaksi ongelmaksi."

Olen jo vuosia vihannut näitä tutkijoiden ja terapeuttien surukaavoja, joihin ihmisen pitäisi sopeutua. Muutoin saattaakin saada tuomion "komplisoituneesta surusta". Suru ei sovi tehokkuusajatteluun, se on liian inhimillistä. Se pitää peittää ja poistaa millä tahansa, jotta se lakkaisi jarruttamasta tuotantoa. Niin ei kuitenkaan käy. Suru kulkee aina mukana, sitä ei voi jättää kodin kynnykselle.

Liitän tähän yhteyteen Trees of Eternityn kappaleen Black Ocean, joka mielestäni tavoittaa jotakin surun olemuksesta. "Ocean / Of deep and endless night / Ocean / Calling from inside / Calling from inside".