Johanna Venho - Syyskirja

"Nuorena täytyy eksyä, jotta löytää jotain omaa, mutta jos eteen ei osu oikeita suunnannäyttäjiä, voi joutua hukkaan."

Johanna Venhon teoksessa Syyskirja (WSOY 2021) Maria löytää 2019 vanhan muistikirjansa ja alkaa lehteillä sitä. Muistikirjaa täytettäessä oli elokuu 1991, hän oli juuri eronnut kiivaasta Atesta ja eli nuoruusvuosiaan yliopistossa. Äiti sairasti syöpää ja huomasi, että Pellingissä on näytteidenottoretki. Maria puhuu itsensä mukaan, sillä Pellingissä on hänen kovasti ihailemansa Tove Janssonin ja tämän vaimon Tuulikki Pietilän Klovharu-saari. Entä jos Tove olisikin saarella juuri silloin! Samaan aikaan Tove ja Tuulikki raivaavat saarta, sillä he eivät enää tule sinne takaisin.

Syyskirjaa kannattelee nuoruuden ja vanhuuden välinen ristiveto. Maria on luonnollisesti se nuori ja Tove vanha. Maria on epävarma, turvaton ja kiihkeä. Tove ei päällisin puolin ole mitään niistä, mutta sisimmässä kuohuu edelleen. Maria on aiemmin lähettänyt Tovelle kirjeen, jossa hän kysyy miten äidin kuolemasta voi selvitä. Tove on ajatuksestakin uupunut, Ham oli hänen koko elämänsä. He jakavat edelleen saman mielen Hamin kuoltuakin. Toisin sanoen siis myös tytär-äitisuhde on kirjan ytimessä.

Olen lukenut muiden arvioista, että Marian osaa on pidetty jotenkin ylimääräisenä. Minusta Maria tuo tähän nimenomaan tärkeän vastapainon ikääntyneelle Tovelle. Lisäksi kirjan kehystarina vaatii Marian osan. Olennainen jännite kirjassa syntyy siitä, saako Maria Tovelta kysymykseensä jonkinlaista vastausta vai ei. Jännitys säilyy loppuun asti. Toki olisihan tässä voinut olla vain vanha nainen muistelemassa menneitä, mutta olisin kokenut sen huomattavan valjuna valintana. Nyt Maria ja Tove peilaavat tahoillaan toisiaan.

Mariassa ja Tovessa nimittäin on jotain vähän samaa. Kummallakin on ollut omaa ääntään rakastava mies, Marialla Atte ja Tovella Atos Wirtanen. Sekä Marian ja Toven kautta näemme, etteivät miesten ja naisten asetelmat olleet vielä 90-luvullakaan täysin tasa-arvoistuneet, jos nyt vieläkään. Kehitystäkin on silti tapahtunut: kun päästään muistelemaan Hamin aikoja, hänelle aiottiin maksaa enää puolet palkkaa karikatyyreistä kun hänen sukupuolensa paljastui. Tove taas sai jo tehdä täyttä menestyksekästä taideuraa niin maalaamisen kuin kirjojenkin maailmassa.

Näen kirjassa myös ihmisrakkauden ja herkkyyden tutkiskelua. On vaikeaa nähdä, miten taidetta saisi luotua ilman herkkyyttä. Sen vastapaino on Atte, joka on täysin uponnut utopistiseen ideologiaansa luonnonsuojelusta. Hän tietää, hän määrää. Ihmisillä ei ole mitään merkitystä, ihmisistä ei pidä olla kiinnostunut. Ihan näin jyrkkää kaveria en onneksi ole kohdannut, mutta vähän sinnepäin olevan kyllä. Raskasta.

Olen aina ollut ristiriitaisissa mietteissä biofiktiosta. Jotenkin ajatus siitä, että oikeasti eläneistä ihmisistä on tehty romaanihahmoja on tuntunut väärältä. Mietin sitä kyllä tässä lukiessanikin. Toisaalta Venhon kirjoittamat ajatukset tuntuivat sopivan Tovelle ja taustalla oli selkeästi lähdeaineistoa hänen elämästään. Ehkä tulee luettua biofiktiota myöhemminkin, ehkä ei.

Oikein hyvä romaani! Herättää ajatuksia, oli hyvin sujuvaa lukea ja miellyttävästi taitettu. Ei ihme, että tästä tuli jonkinlainen hittikirja viime vuonna.

"Hänelle ei tullut epämukava olo haurauden ihmisten lähellä, ei ollut kyse siitä. Mutta kun koetti kirjoittaa heistä ja vieläpä hauskasti, sitä suistui herkästi mestaroimaan. Ja kun kasvoi aikuiseksi, oman nuoruuden kuvaamisesta tulisi historiallinen romaani."