Maggie Nelson - Vapaudesta

 Maggie Nelsonin neljän esseen kokoelma Vapaudesta - Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (S&S 2022, suomentanut Kaijamari Sivill) on haastava ja kohottava. Nelson pureutuu alkusanoissaan siihen, miksi hän otti juuri tämän vaikean aiheen:

"Ongelma on osin sanassa itsessään, sillä sen merkitys on kaikkea muuta kuin itsestään selvä tai kaikille sama. Sana nimittäin toimii vähän samaan tapaan kuin sana "Jumala" siinä mielessä, että kun sitä käytetään, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä täsmälleen ottaen puhutaan, tai puhuvatko kaikki samasta asiasta."

Kirjailija problematisoi teemaa ja pohtii eroa vapauden jostakin ja vapauden johonkin välillä. Tällaista keskustelua harvoin Suomessa käydään. Jossain määrin nämä erot ovat politisoituneet, sillä oikeistolaiset yleensä penäävät vapautta jostakin ja vastustavat vapautta johonkin.

Yhtä kaikki, vapaus on kirjan teemana. Kirja jakautuu neljään eri näkökulmaan.


Taiteen laulu

"Sillmanin halu oksentaa heijastaa minun yökötystäni: molemmat ovat syvältä kumpuavia, kieltämättä lapsellisia yrityksiä torjua kriitikon itsepintainen halu muuttaa ruumiillinen, pakonomainen, mahdollisesti säälittävä, eettisesti kirjava tai agnostinen toiminta joksikin "kauniiksi, merkitykselliseksi, eroottiseksi, painokkaaksi"."

Taiteen laulussa Nelson tarkastelee vapauden ja taiteen välistä suhdetta. Yhtenä isona linjana on hoivan estetiikka. Yhdysvalloissa on käyty keskustelua siitä, pitäisikö taiteen olla (aina) reparatiivista eli jollain tavalla hoitavaa ja korjaavaa ihmiselle. 

Täytyy myöntää, että tämä hoivan osa meni minulla vähän yli hilseen. Sen voin kuitenkin sanoa, että Nelson ei purematta niele tätä vaatimusta. Hänen tyylinsä ei kuitenkaan ole hyökkäävä eikä musertava. Hän ottaa näkökannan sieltä ja toisen täältä, analysoi ja pohtii. Hän ei annan valmiita vastauksia ja se miellyttää minua. Nelson huomauttaa, että naisille hoivaajan rooli on valmiiksi annettu ja odotettu tapa eikä se rooli välttämättä miellytä naistaiteilijoita. 

Se mihin ennen kaikkea kiinnitin huomiota esseessä oli sen keskustelu rodullisuudesta, muista erilaisista taustoista ja taiteen rajoista. Nelson ei puhu wokesta eikä cancel-kulttuurista, mutta selkeästi käsittelee niitä. Hänellä on katsoakseni ymmärrystä molemmille puolille. 

Nelson on itse yliopisto-opettaja, ja hän muistuttaa, että taiteilijan on yksinkertaisesti ymmärrettävä, että palautetta tulee ja ennen kaikkea osattava seisoa taiteensa takana. Toiselta puolen hän pohtii sitä, että mihin jokin taide poistetaan. Nelson ymmärtää niitä, jotka huutavat toisille "suu kiinni" ja haluaisivat näiden katoavan taiteen näyttämöiltä kokonaan, mutta muistuttaa sen haittapuolista.


Balladi seksuaalisesta optimismista

"Mutta jokaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa - etenkin sellaisessa, jonka osapuolet eivät ole harrastaneet seksiä toistuvasti, tai vaikka olisivatkin - on tietynlaisia metsään eksymisen piirteitä sekä omassa itsessä että toisessa piilevän perustavanlaatuisen mysteerin vuoksi ja myös siksi, että on aina avoin kysymys, mitä kulloinenkin uusi kanssakäyminen voi ihmisessä herättää."

Nelsonin essee pohtii laajasti vapauden ja vallan kysymyksiä. Nelson esittää kritiikkiä feministipiireille, jotka ovat auliita tuomitsemaan muiden seksuaalisuutta ja sen ilmentämistä patriarkaattia tukevaksi ja vääränlaiseksi tietoisuudeksi. Nelsonin katsantokanta seksuaalisuuteen on selvästi hyvin laaja ja avarakatseinen. Hän pitää ongelmallisena asetelmaa, jossa kirjoittaja lähtee tuomitsemaan muita asettumatta itse samalla lailla haavoittuvaiseksi.

"Mutta koska raiskauskeskustelua hallitsevan doksan mukaan "ihminen ei voi olla seksuaalinen subjekti ja samalla viaton" kuten Jennifer Doyle on sanonut, meidän on kyettävä rikkomaan tämän doksan ehtoja jossakin. Meidän on suostuttava olemaan seksuaalisia subjekteja jossakin, mikä tarkoittaa että on opittava osallistumaan seksuaaliseen kokemukseen ja ilmaisemaan sitä laajemmin kuin vastaparilla vääryydentekijä - vääryyttä kärsinyt."

Nelson tarttuu myös #metoo-keskusteluun ja penää siihenkin harmaan sävyjä. Siksi hän haluaa raiskausdiskurssin muuttuvan, jotta me näkisimme ihmiset moniulotteisempina. Hän huomauttaa, että queer-ihmisiä on iän kaiken syytetty vääränlaisesta seksin harrastamisesta ja olisi oltava varovainen siinä, miten pitkälle esimerkiksi lainsäädännön annetaan mennä (Nelson ei suhtaudu kovaa valtaa käyttäviin hallintoihin erityisen suopeasti).

Esseen koskettavinta antia on Nelsonin nuoruudenmuistelo, jossa seksielämää varjosti valtava AIDS-kriisi. Aikana, jolloin erityisesti homomiesten seksiä pidettiin likaisena ja kuoleman tuovana, ei ollut helppoa säilyttää avoimuuttaan seksiä kohtaan. Nelson myös toteaa, että jo hänen aikanaan heidän piiriään pidettiin moralisoivana ja negatiivisena, vaikka seksiä todella harrastettiin. Nelson luo tietyn rinnasteen nykyisen yliopistosukupolven kanssa, jota myös syytetään kielloista ja kieltäytymisestä, mitä seksiin tulee.

Loppupuoli käsittelee seksiä ja valtaa hieman toisin, nimittäin naista ja valtaa. Nelson huomauttaa kiinnostavasti, että "Halujen pitäminen epämääräisinä sekä itselleen että muille voi toki olla tehokasta, jopa nautinnollista." Niin, (hetero?)naisille omista haluista puhuminen ei monesti vieläkään ole kovin luontevaa. Nelson näkee tässä uhkien ohella myös mahdollisuuden tiettyyn avoimuuteen, ja puhuu "nousevasta halusta". Kääntöpuolena on kuitenkin helposti tapahtuva ajautuminen asioihin, joita ei ehkä todellakaan halua/halunnut.


Huumefuuga

"Myytti on pikemminkin se, että vapaus saavutettaisiin tahdon tai paon kautta eikä varauksettoman hyväksymisen, johon sisältyy myös toivottomuutta."

Tässä esseessä Nelson tarkastelee huumeiden ja vapauden välisiä yhteyksiä. Hän korostaa, ettei lähde moralisoimaan teemaa, vaikka onkin itse raitistunut (alkoholista). 

Tästä esseestä en saanut niin paljon irti, mutta kyllä sen silti mielenkiinnolla luki. Kiinnostavinta antia oli naispuolisten huumeidenkäyttäjien tarkastelu: miten kirjallisuudessa "miesnisti" voi olla ja usein onkin jonkinasteinen sankari, kun taas vastaava nainen on "mielisairas huora" (Kate Braverman). Nelsonin jatkuva teema on queer ja siitä hän kirjoittaa hyvin mielenkiintoisia asioita. Jälleen kerran, olisi hyödyksi jos tuntisi sukupuolentutkimusta ja feminismin teorioita edes vähän paremmin, mutta kyllä tästä ajattelemista sai.

Esseen loppu yllätti minut, vaikka tiesinkin Nelsonin raitistumisesta. Siinä Nelson problematisoi ajatuksen, jossa selvä ihminen olisi automaattisesti vapautumaton ja rajoittunut. Yhdyn tähän. Alkoholilla ja varmasti myös huumeilla voi olla ja osan kohdalla todella on vapauttava vaikutus, mutta kokemus on hyvin yksilöllinen, ja kokemus muuntuu ajasta aikaan. Minustakin tällainen eronteko on höpsö ja keinotekoinen. Vapautumiseen eri asteissaan on monia reittejä eivätkä ne kaikki ole kemikaalisia. 


Sokkona matkalla

"Rajoitusten hyväksyminen ja niiden puitteissa toimiminen sen sijaan, että toivoo vapautuvansa niistä jonkin ennennäkemättömän teknotempun, jumalallisen väliintulon tai helvetillisen hulabaloon avulla, vaatii järkevämpää, joku voisi sanoa aikuismaisempaa, käsitystä vapaudesta."

Sokkona matkalla käsittelee ilmastonmuutosta ja vapautta. Essee alkaa ristiriitaisia tunteita herättävällä kohtauksella, jossa Nelson on poikansa kanssa junakeskuksessa. Poika palvoo tuossa iässä junia. Ja kuitenkin höyryjunan keksiminen aloitti osaltaan fossiilisten polttoaineiden käytön, mikä uhkaa tuhota planeettamme.

Nelson pohtii lasta ja tulevaisuutta tarkemminkin. Hän vyöryttää esiin erilaisia queer-ajatuksia lapsista. Suhtautuminen lapsiin on ollut aika nihkeää, mutta muutosta on tapahtunut. Nelson kirjoittaa reproduktiivisesta futurismista, joka viittaa tulevaisuuteen, jossa lisäännytään. Lapsi on ikään kuin tulevaisuuden kasvot. Nelson on hämillään reproduktiivisen futurismin perusteluissa, sillä hänelle lapsi on itsearvoisen tärkeä: "Itse asiassa he olivat me, ovat me, vaikka meillä on taipumus unohtaa se."

Tarkastelussa ovat myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat tunteet. Nelson torjuu Culpin ajatuksen siitä, että negatiivisista tunteista voisi synnyttää jonkinlaista vapautumista. Hän pitää tunteiden käsittelyä tärkeänä, muttei näe järkeä antaa niille sen syvempiä merkityksiä.

Esseen lopussa palataan lapsiteemaan. Nelson puhuu laskostuneesta ajasta, jossa esimerkiksi äiti näkee kasvaneessa lapsessaan yhtenä hetkenä kaikki tämän eri itset, kaikki kasvuvaiheet. Ajatus koskettaa paitsi Nelsonia myös minua. Esseen tässä kohdassa pohjana on ehdotus ajan lineaarisuudesta luopumiseksi, edes hetkeksi, ja sitähän laskostunut aika nimenomaan on.


Kaiken kaikkiaan kirja on siis varsinainen runsaudensarvi! Epäilemättä minulta jäi ainakin puolet ymmärtämättä varsinkin ensimmäisestä esseestä, mutta silti sain näin paljon jo irti. Taide-essee oli minusta hieman hajanainen, se muistutti Argonautit-muistelmaa. Kolme muuta esseetä olivat huomattavasti jäntevämpiä ja helpompia seurata.

Suosittelen vähän vaativampaan makuun. Jos haluat hieroa älynystyröitä, on tämä kokoelma hyvä valinta.

Kommentit

Mai Laakso sanoi…
Täytyy tunnustaa, että en ole vaativa lukija, vaan tykkään siitä, että kirjat ja tarinat viihdyttävät, koskettavat ja/tai tuovat iloa. Tykkään myös elämäkerroista ja tietokirjoista, jotka viihdyttävät.
Kun yliopisto-opinnot ovat takana, olen lukenut oman osani vaativasta kirjallisuudesta :)
Anki sanoi…
Minua taas vaativa kiinnostaa yhä edelleen, haluan hieroa älynystyröitäni :) Esseitä tulee siksikin luettua aika usein.
sä jatkat  Maggie Nelsonin kans, mielenkiintoista.
Anki sanoi…
Niin jatkoin! Hänen ajatuksensa ovat erittäin kiinnostavia. :)
Jonna sanoi…
Olen lukenut Nelsonilta Jane Eräs murha / Punaiset osat -yhteisniteen ja siitä pidin. Tämä lienee hieman erityyppinen mutta kiinnostaa. Ehkä kuitenkin vasta sitten, kun jaksan taas paremmin vaativaa kirjallisuutta. :)
Anki sanoi…
Joo, minäkin olen lukenut tuon kaksoiskirjan ja pidin kovasti. Se on varsin eri maata vaikeusasteeltaan kuin tämä Vapaudesta, joten kannattaa tosiaan varata hyvä hetki. :)
No nyt on kyllä minulle vieras kirjailija! Tämä tosiaan vaikuttaa melko haastavalta luettavalta, mutta sellaisellekin on ehdottomasti paikkansa.
Anki sanoi…
Niin minustakin, itse tykkään ajoittain haastaa itseäni. :)
Amma sanoi…
Esseitä tulee kyllä luettua ihan liian vähän. Älynystyröitä on hyvä ja mukava välillä hieroa. Tosin pakko tunnustaa, että kun nyt saan itse tätä hierontaa opiskelujen tiimoilta ihan kunnolla, tulee vapaa-ajalla helposti tartuttua viihteellisempään lukemistoon.
Näissä esseissä on paljon isoja teemoja. Tuntuu, että vähän liikaakin ehkä (?), vai millainen fiilis sinulla jäi lukijana? Muodostuiko joku punainen lanka vai jäikö sitä lukiessa edes kaipaamaan?
Tartun näistä monista teemoista nyt yhteen ihan pieneen detaljiin, siihen mitä kirjoitat päihteistä ja vapautumisesta. Katselin juuri viikontakaista kuvaa pikkujouluista ja olemme siinä isolla porukalla. Veikkaan, että tilannetta tuntematon ei koskaan voisi arvata, että juuri minä olin tässä joukossa se, joka oli selvinpäin. Vapautumiseen ja ilonpitoon ei tosiaankaan tarvita välttämättä päihteitä ��
Anki sanoi…
Kiitos pitkästä kommentista, Amma! :)

En ajatellut lukiessa, että tavaraa olisi liikaa. Kyllä näissä minusta se fokus kuitenkin pysyi yllä ja annettu teema mukana.

Kyllä, kaikki eivät todellakaan tarvitse päihteitä ollakseen vapautuneita. :)