Vigdís Grímsdóttir - Kun tähti putoaa (Lenni & Rósa -trilogia 3) (2. bloggaus)

"Yhtäkkiä hänelle valkeni, miten hänen tuli pelastaa ystävättärensä. Tämä tapahtui kovin nopeasti, aivan kuin avain olisi työnnetty avaimenreikään, aivan kuin ovi olisi avattu, aivan kuin hän olisi nähnyt tähden syttyvän kirkkaalle taivaalle."

Vigdís Grímsdóttirin trilogian viimeinen osa Kun tähti putoaa (Johnny Kniga 2007, suomentanut Tapio Koivukari) on jo Grímsdóttirinkin mittapuulla varsin erikoinen tapaus. Sinänsä kirjan kehystarina on aika selkeä: vedestä löytyy kauhealla tavalla aseteltu ja surmattu miehen ruumis. Poliisi Kjartan on vuorossa ja pian hänen pakeilleen tulee Viktoría, joka väittää aiemmista osista tunnetun Lúnan maalanneen murhasta taulun juuri ennen sen paljastumista. Samaan aikaan Rósa on palaamassa 20 vuoden jälkeen Islantiin Madridista. Hän haluaa tavata taas poikansa Lennin ja poikansa isän. 

Se mikä kirjasta tekee poikkeavan on kaikki se mitä kirjailija kirjoittaa. Tätä voisi periaatteessa pitää aiheensa puolesta dekkarina, mutta kirjan keskittyminen täysin ihmisten suhteisiin ja ajatuksiin ja välillä uniinkin saa ajatukset pois moisesta kategoriasta. Grímsdóttirin ihmiset ovat sanalla sanoen outoja. Se on ihanaa ja virkistävää, mutta välillä myös hieman työlästä. 

"Luoja, miten Lúna voi olla joskus ymmärtämätön. Mutta minun täytyy antaa hänelle anteeksi se, että hän haluaa minun muistavan enemmän kuin voin. Mutta vaikka sanoisin heti paikalle sen minkä aion sanoa, en silti muista tätä Viktoríaa ja kaikkia häneen liittyviä seikkailuja. Sillä se ei minua juurikaan kiinnosta. Dídín muistan vain sopimuksesta, jonka hän teki isän kanssa ja joka vie meidät kaikki turmioon, mutta jollain tavalla en ole koskaan yhdistänyt häntä kouluaikaani. Kouluaikani ei myöskään merkitse mitään ja sen vuoksi olen unohtanut sen."

Tajusin nimittäin aivan häkeltyneenä aivan uusia juttuja edellisistä osista tämän kolmososan luettuani! Tulipa todella jymäytetty olo. Kaikkein hämmentävin oli tämä vielä Viktoríankin taustalla häärinyt Dídí. Minulla oli omat epäilykseni aika alusta asti ja joo, olen lukenut tämän kirjan kymmenisen vuotta sitten, mutta en jotenkin usko sen nyt vaikuttavan. Oma rohkea tulkintani on, että kirjailija on kirjoittanut ei vähempää kuin oman kuolemansa kirjan sivuille. Minulla on hämärä mielikuva vanhasta jo lopettaneesta kirjablogista, jossa olisi myös kirjoitettu Grímsdóttirin kirjoittaneen oman kuolemansa kirjaansa. 

Outoja, sietämättömiä, ihania ihmisiä sivut tulvillaan! Ensimmäiseen osaan verrattuna meno on tosi kovaa ja puheet välillä rumia, mutta jotenkin se kuuluu tähän maailmaan. Kaikessa on silti outoa kauneutta.

"Muista, että minun ja Kjartanin rakkaus oli ainutlaatuinen ja niin sen oli tarkoituskin olla. Hänen elämänsä pyörii minun ympärilläni ja on aina pyörinyt niin kuin sen pitikin. Tämän minä tiedän, vaikken paljon tiedäkään. Rakkauksistani minä tiedän kaiken. Ne eivät ole vielä kieroutuneet. Älä unohda, että sen mitä muistan, minä muistan ja sen mitä tiedän, sen minä tiedän."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 42 kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Helmet-haaste 2019: kohta 17 kirjassa on kaksoset

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku