Kenneth Eriksson ja Jeanette Björkqvist - Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä

"Vähän kuin norsu posliinikaupassa. Olin varmasti vähän ylimielinen, mutta en ollut koskaan ajatellut ruveta poliisiksi sen takia että saisin ystäviä töissä tai pääsisin johonkin arvovaltaiseen asemaan. Minä rupesin poliisiksi, jotta pääsisin metsästämään ja saisin aikaan tulosta. Pomojen oli varmasti vaikea käsitellä näin uppiniskaista alaista, sillä töitä tehdessäni minä en kumarrellut enkä pelännyt talloa kenenkään varpaille. Sitten oli niitä, jotka eivät oikein jaksaneet meikäläisen tapaa painaa päälle."

Kenneth Erikssonin ja Jeanette Björkqvistin kirja Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä (WSOY 2020, suomentanut Kari Koski) on Kenneth "Kentsu" Erikssonin muistelmateos. Eriksson teki nelikymmenvuotisen uran Helsingin poliisissa ensin ryöstöjaoksessa, josta hän sitten siirtyi järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaan. Kaikkein parhaiten hänet yleensä muistetaan laittoman seksikaupan tutkimisesta. Eriksson yritti eläköityä jo 2019, mutta lopullinen eläköityminen tapahtui vasta kirjan julkaisun jälkeen 2021.

Eriksson on avioeroperheen lapsi ja pitkälti mummon kasvattama (äiti oli aina töissä). Hän kulki paljon Helsingin kaduilla ja asui siihen aikaan levottomassa Maunulassa. Hän kuitenkin pysyi lain kaidalla puolen, joskaan ei heti hakenut poliisiksi. Hän teki Tukholmassa psykiatrisen hoitajan hommia ilman koulutusta ja vain kahden viikon perehdytyksellä, mikä nykymaailmassa kuulostaa poskettomalta. Myös tullivirkailijan hommat tulivat tutuiksi, kunnes syntyi päätös poliisin tehtävistä. Ensin olivat työt järjestyspoliisina, mitä Eriksson pitää erittäin oleellisena osana hyväksi poliisiksi tulemisessa. Järjestyspoliisi tietää kaupungistaan kaiken. 

Sitten oli aika tutkia asuntomurtoja ja sen myötä vielä ryöstöjäkin. Eriksson on selvästi erikoinen persoona hyvässä ja pahassa. Hän kokee itsensä metsästäjäksi, ei koskaan byrokraattiseksi virkamieheksi. Hän puhuu kielellä, jota kansa ymmärtää eli usein vähemmän korrektisti. Eriksson on myös selvästi ollut käsittämätön työnarkomaani ja joidenkin tahojen paheksunnasta huolimatta tahkonnut melkoisesti tulosta työvuosinaan. Vaikka hän perheellistyi vaimolla ja kolmella lapsella, ei häntä paljoa kotona tainnut näkyä. Erikssonin perheen järjestely oli nykykatsannossa vanhoillinen: vaimo hoiti yksin kodin ja lapset ja Kenneth tienasi rahat. 

Yksityiselämää valotetaan varsin niukasti. Lapsista kerrotaan kyllä nimet kun he syntyvät, mutta kovin suuresti perhe-elämään ei palata. Ainoastaan esikoispojan äkkinäinen ja järkyttävä kuolema kerrotaan, samoin se että kolmas lapsi syntyi vammaisena. Eriksson ei näissäkään asioissa toimi odotetulla tavalla eli murru täysin, vaan katsoo olevansa jonkinlainen perheenpää, jonka on kestettävä. Sydän kylmempänä kuin ennen mutta yhtä kaikki tienaamassa.

Kirjan mittaan tihkuu esiin palasina Erikssonin työfilosofiaa. Erityisesti kun tullaan siihen vaiheeseen, jossa Erikssonin tiimi tutkii myös paritus- ja ihmiskaupparikoksia, hän toteaa, ettei ole pelastamassa naisia, vaan metsästämässä rikollisia. Poliisi tutkii rikokset, mutta poliisin tehtävä ei ole kasata rikosten uhreja takaisin ehjiksi, vaan se on muiden ammattilaisten työ. Kuitenkin olen huomaavinani tiettyä pehmeyttä, kun kerrotaan varsinkin kahdesta eri ulkomaalaisesta kehitysvammaisesta naisesta, jotka aikoinaan pakotettiin myymään seksiä Suomessa. Näissä tapauksissa myös yllätyin siitä, että vinkki näistä erityisen törkeistä tapauksista tuli Erikssonille jonkun ulkopuolisen prostituoidun kautta. Jonkinlaista inhimillisyyttäkin löytyy siis näinkin kovissa maailmoissa.

Nämä erinäiset sosiaaliset yhteydet eri suuntiin ovatkin Erikssonin mielestä poliisille erittäin tärkeitä. Poliisin on yksinkertaisesti oltava sosiaalinen. Kirjan loppupuolella Eriksson alkaa tulla siihen tulokseen, että hän on jo liian vanha koko ajan modernimmaksi muuttuviin kuvioihin. Tietotekniikka, kaikenlainen muu teknisyys, mutta ennen kaikkea poliisin muuttuminen harmaaksi läppäriä nakuttavaksi toimistobyrokraatiksi on liikaa. Eriksson ei ole sellainen, operatiivisena johtajanakin hän on aina kiertänyt katuja henkilökohtaisesti. Kirjan mittaan tuleekin selväksi, että oikeanlaisten yhteyksien kautta poliisi saa tai ainakin on aikaisemmin saanut tärkeää vihjetietoa jopa tulevista rikoksista. 

Erikssonin muistelmat kertovatkin paitsi yksittäisestä Kentsusta, myös summaavat tiettyjä vuosikymmeniä, jolloin Suomessa tapahtuvassa rikollisuudessa tapahtui suuria muutoksia. Erikssonin uran alussa poliisin apuvälineet olivat olemattomat, nyt keinovalikoima on jo aika laaja. Mielenkiintoinen tieto oli muuten se, että aikoinaan tuomiota varten tarvittiin rikollisen tunnustus! Poliisien oli siis pakko oppia kuulustelemaan hyvin. 

Mielenkiintoinen teos, joka tuli luettua vauhdilla. Minulla on pokkariversio, ja alkulehtien sitaattikokoelmaan ovat päässeet Mummo matkalla ja Kirjojen kuisketta. :)

Haasteet: 

Helmet-lukuhaaste 2023: kohta 5. Kirjassa ollaan maan alla (tässä tapauksessa alamaailmassa)