Veikko Huovinen - Koirankynnen leikkaaja

 

"Se luoti oli tullut huurteisen, kranaattien silpoman pikkumetsän takaa. Oli kai kyseessä tarkka-ampuja, joka viikon sisällä kaatoi neljä miestä. Mertsi Vepsäläinen oli mielestään ollut varovainen, mutta oli kuitenkin tullut nostaneeksi päätään liian ylös.

     Paitsi ruumiillista vaivaa ja kärsimystä, joka vaati pitkäaikaista hoitoa, luoti oli aiheuttanut ihmeellisiä mullistuksia Mertsin päässä. Hän ei ollut enää sama Mertsi kuin ennen haavoittumistaan..."

Veikko Huovisen elokuvaksikin tehty pienoisromaani Koirankynnen leikkaaja (Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 1981, alun perin Otava 1980) on traaginen kuvaus sodassa haavoittuneesta nuoresta Mertsi Vepsäläisestä. Mertsi oli ihanteelliseksi isänmaan mieheksi kasvatettu nuorukainen, kunnes luoti päähän vammautti hänet ruumiillisesti ja ennen kaikkea henkisesti. Mertsistä on tullut hyväuskoinen ja höynäytettävä. Hän avustaa jonkin nurmeslaisen koulun remontissa pula-aikaan ja työkaveri ilkeämielisyyttään huijaa Mertsiä. Mies kertoo tavattoman upeasta pystykorvastaan Sakesta, jolta pitäisi leikata liian pitkät kannuskynnet. Mertsi alkaa uneksia auttavansa tätä hienoa koiraa ja saavansa siitä uuden kaverin. Sen Mertsi sodassa oppi, että ihmiset ovat julmia, mutta eläimestä voisi saada sieluntoverin. Niin Mertsi karkaa pakkayöhön matkalle Kainuuseen.

Huovinen on tunnettu erilaisten huumorin lajien taitajana, ja minäkin olen lukenut hänen kansanhumoristisen teoksensa Havukka-ahon ajattelija. Koirankynnen leikkaaja on jotain aivan muuta. Se on monella tapaa hyvin realistinen ja samalla erittäin surullinen kuvaus puutteenalaisesta sodanjälkeisestä Suomesta sekä ennen kaikkea kiltistä ja avuttomasta Mertsistä. Mertsi on paljossa muiden hyväntahtoisuuden varassa, koska hän ei enää ymmärrä moniakaan asioita. Hänellä ei edes ole kotia, koska veljet kaatuivat rintamalla ja äitikin kuoli vähän sen jälkeen. Eikä Mertsistä taitaisi oman talouden pyörittämiseen ollakaan. Sosiaaliturvaa ei ole eikä sosiaalihuolto jaksa pitää kirjaa kaikista vaivaisista, niitähän sodan jälkeen riittää. 

On kirjassa myös kauneutta. Mertsi kohtaa asemalla Eetvin, joka muistaa hänet sotasairaalasta. Eetvi tietää millä tolalla sotainvalidin asiat suunnilleen ovat, ja houkuttelee hänet mukaan savottaan. Eihän Mertsi siellä paljoon pysty, mutta johonkin kuitenkin. Myös savotan työnjohtaja on mies paikallaan: kyllä hänkin huomaa heti Mertsin tilan, mutta ottaa hänet kuitenkin remmiin. Kirjassa on myös kulttuurihistoriallisesti arvokasta kuvausta tästä työstä, joka nykyään on periaatteessa kadonnut metsätyökoneiden yleistyttyä. Kerronnan pienistä yksityiskohdista tihkuu tietoa köyhien ja niukkojen aikojen elämästä elintarvikekortteineen kaikkineen. Linja-autotkin kulkevat puulla ja ovat hitaita, harvassa ja aina myöhässä.

Kirjasta piirtyy monitahoinen kuva sodan kokeneista ihmisistä. Mertsiä katsellaan pitkään ja ihmetellään, mutta toisaalta useimmat tajuavat vammojen tulleen sodasta ja ovat siksi kuitenkin ystävällisiä hänelle. Toki joukkoon mahtuu niitäkin, joista on hauska heittää huumoria ymmärtämättömän ressukan kustannuksella. Ihmiset eivät siis ole puhtaan hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä. 

Huovisella on sana paikallaan. Hänen kielensä on maustettu kainuulaisella murreilmaisulla. Itse olen pohjoiskarjalainen, mutta hyvin tutulta tuntui silti Huovisen tyyli. Kieli on rikasta ja ilmaisuvoimaista, mutta siinä ei ole rahtuakaan kikkailua tai itsetarkoituksellista poseeraamista. On myös kunnioitettavaa, että hän on saanut näin jäntevän tarinan mahdutettua 134:ään sivuun! Saisi moni nykypäivän mammuttiteoksia kirjoittava tekijä ottaa mallia.

Kommentit

Takkutukka sanoi…
Mukavaa, että nostit Huovisen esille mainiosti avaavassa postauksessasi:)

Huovista löytyy omastakin hyllystä ja olen samaa mieltä kanssasi Huovisen kirjoittamisen taidoista, joita ajan kulu ei ole himmentänyt. Samoin terveisin nykykirjailijoille mammuttiteosten esiinmarssin tarpeettomuudesta!!
Mai Laakso sanoi…
Vain vähän aikaa on siitä, kun elokuva tuli uusintana telkkarista ja katsoin sen.
Sivumäärä on sen verran vähäinen, mutta tarina itsessään on suuri.
Elegia sanoi…
Tämä on minunkin pitänyt lukea, mutta enpä ole saanut aikaiseksi ikinä! Tuon Havukka-ahon ajattelijan olen lukenut, mutta nyt on jotenkin sellainen kutina, että voisin tykkäillä tästä enemmän. Näissä vanhemmissa suomalaisissa romaaneissa minua viehättää usein kieli ja erilaiset sanonnat, joita niistä voi löytää. Ja tietysti ajankuva.
Anki sanoi…
Takkutukka: Kiitos, Huovinen alkaa jo vähän unohtua ihmisiltä! Todellakin hyvä kirjailija.

Mai: Pitäisi katsoa elokuvakin.

Elegia: Sama juttu, varsinkin tuo kieli ja ajankuva on tosi kiinnostavaa!
Kiitos, että esittelit tämän klassikon! Nimi on ollut minulle pitkään tuttu erityisesti tuosta klassikko elokuvasta, mutta en ollut tiennyt lainkaan mistä se varsinaisesti kertoo. Paikkasit siis hyvin nyt yleissivistyksen aukkoni :D
Anki sanoi…
Kiva juttu! :D Suosittelen kyllä lukemaankin, hyvää tarinankerrontaa.
Salla sanoi…
Tämä on upea kirja, mahtavaa että luit ja tykkäsit!
Anki sanoi…
Joo, todella hieno teos!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18: KOONTI