Aila Meriluoto - Lasimaalaus

 "Kevät on uurtanut kapean kehän

ruskean koivun juureen.

Kevät on uurtanut kapean kehän

sieluni talveen suureen." (Onni)

Aila Meriluodon klassikkorunoteos Lasimaalaus (alun perin 1946, WSOYN:n näköispainos 1996) on ollut lukulistallani jo pitkään. Toissapäivänä kirjastossa yhtäkkiä muistin sen ja otin mukaani. Lasimaalaus on Meriluodon esikoisteos, ja se sai hyvän vastaanoton aikalaisilta.

Teokseen lyö tietyssä määrin leimansa se, että se on julkaistu juuri kun pitkä toinen maailmansota oli päättynyt. Ehkä alkupuolen osiossa Soittaja pimeässä olin aistivani sodan tunnelmia, ainakin kuolema oli läsnä. Kuitenkin teos kirkastuu sen jälkeen ja on ennen kaikkea nuoruuden ja nuoren rakkauden hurmiota. On toisaalta erittäin lohdullista, että nuorilla ihmisillä on nuoruuden haaveet ja kärsimykset silloinkin, kun maailma ympärillä alkaa luhistua.

Kuitenkaan en oikein päässyt tähän teokseen sisälle. Meriluodon säkeissä ei sinänsä ole mitään vikaa, ja muutamia helmiäkin on: "Kera loistavan syksyn hitaasti sammui pois / hänen paletistaan heleitten värien tuli." Lisäksi on mainittava runo Jälkeenpäin, jonka toista säkeistöä lisätään kuolinilmoituksiin ahkerasti vielä liki kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin:

" - Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli,

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee

ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi."

Mietin kauhistuneena, olenko jo kolmekymppisenä alkanut unohtaa, millaista on olla vasta 20 kun aivan kaikki on uutta. Jotenkin edes nuoren rakkauden kuvaukset kaikessa intohimossaan eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita. Luulen, että olisin rakastunut tähän teokseen, jos olisin kymmenen vuotta nuorempi. Iän myötä hiljalleen tarvitsee jotain enemmän, jotta todella hurmioituisi, koska suurin osa asioista ei ole enää täysin uusia ja tuoreita. Huomaan myös olevani kirjojen suhteen yhä valikoivampi. Voi kurjuus!