lauantai 23. marraskuuta 2013

Palanen minusta -haaste

Ihana kaverini Jenni heitti minua tällä haasteella, ja vastaan siihen nyt tuoreeltaan. Pahoittelut pitkästä blogitauosta! Saa nähdä, milloin innostun taas bloggaamaan.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4.  Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa/seuraajaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.



Olen jo aiemminkin kertonut itsestäni 11 faktaa, mutta koetan nyt keksiä jotain uutta.

1. Olen todella herkkä ihminen kaikin puolin. 

2. Minua itkettää helposti, mutta itkeminen ei ole minulle helppoa.

3. Minulla on sanalla sanoen mauton huumorintaju, ellei suorastaan alhainen. Lähes kaikki epäkorrekti on hauskaa, kuten rasistiset ja homofobiset vitsit, vaikken siis ole oikeasti rasisti enkä homofobi.

4. Minä, makeiden (alkoholi)juomien vannoutunut ystävä, olen oppinut tykkäämään kaljasta ja kuivasta siideristä. Makeat juomat eivät enää maistu hyvältä.

5. Minulla on kaksi korostunutta aistia, kuulo ja tunto.

6. Yllä mainitun vuoksi kovat äänet ja hälinä ovat usein hankalia sietää. Hyvän tuntoaistin vuoksi minulla on myös matala kipukynnys.

7. Olen sopivissa olosuhteissa vähän liiankin hyvä eläytymään taiteeseen. Siksi välttelen nykyisin rankempia aiheita. En kerta kaikkiaan käsitä, miten olen voinut lukea niin paljon kirjoja esimerkiksi raiskauksista!

8. Olen liukunut tiukasta ja ahdasmielisestä ateismista avoimeen ja uteliaaseen agnostisismiin.

9. Rakastan dramaattisuutta (fiktiossa). Todennäköisesti enemmistö ihmisistä laskee melodramaattiseksi sen, mitä minä pidän juuri sopivasti dramaattisena. Ei olekaan ihme, että rakastan mahtipontista musiikkia, esimerkiksi sinfonista metallia ja oopperaa.

10. En kuitenkaan kaipaa minkään sortin draamaa omaan elämääni.

11. Haluaisin osata laulaa, koska laulaminen on kivaa ja mahtava tapa purkaa tuntojaan. 

~~~~~

Sitten Jennin kysymyksiin!

1.Suosikki vlogaaja/tubettaja?
- En oikein seuraa sellaisia, mutta Simone Simonsin (Epican laulajan) vblogia seurasin aiemmin melko aktiivisesti.

2.Jos saisit yhden päivän elää joko musikaalissa tai olla vastakkaisen sukupuolen edustaja niin kumman valitsisit?

- No aivan ehdottomasti olisin vastakkaisen sukupuolen edustaja! On elämäni tragedia, etten voi koskaan elää päivää miehenä, kuten tahtoisin. Olisi hauska saada tietää, miten sukupuoli vaikuttaa ajatteluun - tai vaikuttaako se edes ollenkaan.

3.Maailman kaunein sana?

- Ei saa kysyä kielihullulta tällaista! En millään voi sanoa täydellisesti kauneinta, mutta etiäinen on yksi hyvä vaihtoehto. Pakko mainita vielä, että saksan kaipuuta tarkoittava sana die Sehnsucht on erittäin kaunis ja kuulostaa täsmälleen siltä, mitä se merkitseekin.

4.Jos sie ja Sarah Jessica Parker tappelisitte niin miten kävisi?





- Kun en tiedä Sarah Jessica Parkerista mitään, niin mahdoton sanoa. Olen kyllä onnettoman huono suuttumaan ja riitelemään, joten minä kai siinä altavastaajaksi jäisin.

5.Miksi perustit blogisi?
- Olen ollut kirjahullu niin kauan kuin olen osannut lukea. Blogin perustamisen aikoihin minulla ei kuitenkaan ollut oikein ketään, jonka kanssa keskustella kirjallisuudesta. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta.


6.Miten paljon välitä siitä miltä ihminen näyttää?
- Voi kun olisin niin hyvä ihminen, että voisin vastata "en juuri ollenkaan". Mutta minussa on pinnallisuuteni ja olen myös esteetikko. Valitettavasti siis tuttavuuden alussa ihmisen ulkonäkö saa turhan paljon painoarvoa. Tosin puolustaudun sillä, ettei tuntemattomasta voi aluksi nähdä muuta. Sitten, jos tuttavuus syvenee ja ihmisestä tulee tärkeä, asia alkaa menettää merkitystään yhä enemmän.

7.Missä näet itsesi 8-vuoden päästä?

- Tähän on tässä elämäntilanteessa joltisenkin pelottavaa vastata. Toivottavasti olisin valmistunut ja töissä, onnellinen. Niin, toivottavasti. 

8.Muumilaakson paras asukas?

- Nyt tuli paha. Pidän kovasti muun muassa Muumimammasta ja Hemulista, mutta paras lienee silti Nuuskamuikkunen. Kaikkien Muumilaakson koheltajien joukossa Muikkunen on varsin levollinen, vakaa ja erittäin viisas henkilö. Tämä lainaus Nuuskamuikkuselta on yksi henkeäsalpaavimmista sitaateista ja ajatuksista koko maailmassa:
"Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman." 

9.Kuinka usein katsot peiliin päivän aikana?

- En yleensä kovin usein, naiseksi ainakaan. Varmaan sellaiset 3-6 kertaa.

10.Sähköt on pois viikon.Miten reagoisit?

- Kauhea ajatus, koska niin moni asia toimii sähköllä. Ruualle kävisi huonosti... Olisin siis varsin kauhuissani, mutta kyllähän siitä jotenkin selviäisi.

11.Suosikki joululaulusi?

- Taas tolkuttoman vaikea kysymys! En siedä iloisia tonttulauluja tai muita rallatuksia. Vaikken ole uskossa, rakastan hartaita joululauluja. Kyllä se taitaa tuonne Varpuseen jouluaamuna kallistua, vaikka Heinillä härkien on lapsesta asti tuonut myös kylmiä väreitä. 

~~~~~

Minun kysymykseni haastetuille

1. Uskotko kohtaloon?
2. Jos saisit mahdollisuuden palata takaisin johonkin menneisyyden hetkeen, tekisitkö sen?
3. Mistä saat jaksamista tähän Suomen synkkään syksyyn ja talveen?
4. Oletko jouluihminen?
5. Jos sinun ei tarvitsisi lainkaan piitata elämän tosiasioista (esim. sosiaalisista normeista/pakotteista), mitä tekisit elämässäsi? 
6. Mikä tekee elämästä merkityksellisen?
7. Jos tietäisit kuolevasi aivan pian, mitä haluaisit vielä tehdä?
8. Uskotko, että on olemassa jotain yliluonnollista tai Jumalan kaltaista?
9. Onko rakkaus sitä, että antaa toisen pilata elämänsä (kuten Anna-Leena Härkönen on Ei kiitos!- kirjassaan kirjoittanut)?
10. Jos voisit tavata yhden fiktiivisen henkilön, kenet tapaisit?
11. Onko olemassa laulua, joka saa sinut itkemään? Jos on, niin mikä?

~~~~~

Haastetut

Hannele 
Suketus 
Noora 
Maijuemilia 
Moira Hermione 
Lumira

Kaisla
Nebula 
Hreathemus 
Joana 
Siren

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Katja Kaukonen - Vihkivedet

"Sunnuntaiaamuisin tulen tapaamaan sinua tänne, missä mikään ei muutu. Maatuvia ristejä, muinaisia kiviä, niissä jäljellä enää yksittäisiä sanoja, etunimi, ammatti tai sukulaisuussuhde. Mitä ne kenestäkään kertovat? Paljon pitää arvata, jotakin voi keksiä, loput salaisuutensa aika saa pitää."

On kuin olisin ollut haikealla matkalla oudossa unessa. Surumielisyys repeilee muutaman kerran suuttumukseksi, mutta laantuu taas. Joskus jonkun on kuoltava, mutta silti elämä voittaa aina lopulta.
Tätä kaikkea on Katja Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet (WSOY 2012). Sen kieli on pääosin lyyristä ja kaunista, mutta poikkeuksiakin on.
     Novellit on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisella osalla on tietyt teemansa. Ensimmäisen osan novelleissa päähenkilönä on lapsi, joka on tarkkailijan roolissa. Nuo lapset näkevät muita enemmän ja joutuvat kukin kohtaamaan aikuisten kummallisen ja ahdistavankin maailman. Siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen onkin ehkä suurin teema. Novelleista löytyy myös perheiden ja sukujen vaiettuja salaisuuksia. Tunnelmassa on hiljaista dramaattisuutta ja aivan kuin aavistus kovista kohtaloista. Ripaus yliluonnollisuuttakin löytyy, vai liekö kyse sittenkin kielikuvista ja lapsen mielikuvituksesta: veli herättää veljen henkiin, poika näkee joesta tulevan tragedian, tyttö laskee vedet ovesta sisään...
     Toisessa osassa yhdistäviä tekijöitä ovat päähenkilöiden yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Mies tekee veneestään morsiamensa, keski-ikäinen aviomies on tukahtua onnettomaan liittoonsa, kolmannella miehellä ei ole kuin pakkomielteensä siististä ympäristöstä ja ennen näkemättömästä puutarhasta. Koin tämän osion ensimmäistä synkempänä, sillä henkilöt olivat välillä todella onnettomia. Lisäksi kaikkia tarinoita yhdistää tietty vinksahtaneisuus: vanhuksella on venemorsian, aviomies ostaa vaimon lähtiessä hautajaisseppeleen, ympäristöintoilija tekee laitapuolenkulkijoista lannoitetta... Erikoisuutena on mainittava, että yksi novelleista on kerrottu kissan näkökulmasta! Virkistävä ja onnistunut valinta, ei voi muuta sanoa. "Täydellinen ajoitus" puolestaan oli aikamoinen irtiotto muista novelleista mustalla huumorillaan ja sävyllään. Novelli jäi väliinputoajaksi.
     Viimeinen osa on suosikkini, sillä näissä novelleissa kieli on lyyrisimmillään ja tarinat ovat enimmäkseen haikeankauniita. Ainoa särö on novelli Ennen kuin sopulit saapuvat, joka herättää minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta pidin sen erilaisuudesta, mutta toisaalta se poikkesi linjasta ehkä liikaakin. Näkökulma oli erikoinen siinä mielessä, että ainakin minä erehdyin henkilön sukupuolesta ja luulin kertojan välillä vaihtuneenkin. Kaikki tarinat käsittelivät identiteettiä ja elämän murroskohtia. Pidin siitä, miten jokaisella kohtalolla oli vapauttava vaikutuksensa.
      Useista osioista ja teemoista huolimatta novellit muodostavat melkein säröttömän kokonaisuuden. Kaikkien elementtinä on vesi milloin missäkin muodossa, kuten kokoelman nimikin jo vihjaa. Vesi ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen asia enkä ole koskaan tuntenut sellaista meren vetovoimaa, mitä jotkut tuntevat. Silti koin veden kiehtovana ja hyvänä teemana tässä kokoelmassa. Kaukonen on taitava kirjoittaja.
       Novellit ovat aina olleet minulle sangen tuntematon laji, ja olen niitä ehkä hieman vierastanutkin. Huomaan jälleen, miten turhaa se on ollut. Kaukosen tekstiä on ihanaa lukea, tunnen oloni sen parissa kotoisaksi. Runous on minun maatani, ja Kaukosen teokset kulkevat sen rajalla. Nämä novellit ovat helpommin ymmärrettävää kieltä kuin esikoisromaani Odelma, mutta viehättävää salaperäisyyttä löytyy silti. Onneksi on kirjailijoita, jotka eivät pelkää jättää joitakin seikkoja lukijan itsensä pääteltäviksi!
        Suosittelen painokkaasti! Kaukonen on selvästi maamme parhaimpia kirjailijoita, sillä en ole sitten Anna-sarjan uusintaluvun viihtynyt näin hyvin kirjan parissa. Lukekaa myös Odelma, ellette pelkää unenomaisuutta ja kielikuvilla kertomista. Toivottavasti kirjailija kirjoittaa vielä joskus runokirjankin!

"Tunnen neulaset jalkapohjissani, pehmeää kuusenkerkkää, älä arastele, eivät ne pistä, taipuvat askelen alla. Asetumme valaistuun kuusikkoon. Täältä minä olen kotoisin, vastarannalta. En ole varma, oletko sinä vielä täällä. En tarvitse enää saattelijaa, en hoitajaa. Ehkä sinua ei edes ollut. Ehkä olit vain muisto tai toive. Minä olen. Tänne minä jään."

PS: Osallistun kirjalla novellihaasteeseen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

L.M. Montgomery - Anna-sarja (VII-IX) + yhteenveto


"- Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen - pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
  - Me lähdemme kaikki, huudahti Di innostuen Walterin kuvitelmaan, ja hän melkein uskoi näkevänsä salaperäisen soittajan varjon viittoillen lähestyvän laakson kultaisesta hämärästä.
  - Ei. Te jäätte tänne odottamaan, sanoi Walter, jonka suurissa kauniissa silmissä paloi outo hehku. - Te odotatte meitä takaisin. Emmekä me ehkä tulekaan, sillä emme voi tulla niin kauan kuin huiluniekka soittaa. Ehkä hänen soittonsa vie meidät maailman ympäri. Ja te vain istutte täällä ja odotatte."

Olen taas vieraillut Annan maailmassa ja nyt olen kolunnut sen läpi kokonaan. Kirjat imaisivat minut taas mukaansa, ja sehän on hyvän kirjallisuuden merkki.
    Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919, suomentanut Alli Wiherheimo, Wsoy 1972) jatkaa Annan perheen tarinaa ja keskittyy lähinnä neljään vanhimpaan lapseen. Jem, Walter, Di ja Nan elävät lapsuuden humussa ja leikkivät ihanassa Sateenkaarinotkossaan. He tutustuvat pian uuden presbyteeripastorin vilkkaaseen ja hieman ajattelemattomaan jälkikasvuun Unaan, FaithiinJerryyn ja Karliin. Kirjailija kuvaa lasten mielenmaisemaa ja heidän sekä hassuja että traagisia kommelluksiaan.
    Montgomery on tunnettu kyvystään kuvata lasten maailmaa eikä suotta. Kuten Annan perheessäkin, myös tässä kirjassa lapset kokevat isoja ja pieniä kriisejä ja koettavat sopeutua aikuisten hallitsemaan maailmaan, jossa on otettava huomioon kaikenlaisia sovinnaisuuksia. Jälkimmäinen ei onnistu pastorin lapsilta aivan kivuttomasti, sillä he ovat saaneet kasvaa varsin vapaasti ilman kasvatusta. Pastori on kiltti, mutta omissa maailmoissaan haahuileva mies, joka suuresta isänrakkaudestaan huolimatta ei usein ymmärrä lastensa tarpeita. Niinpä lapsukaiset antavat kylälle juorujen aihetta varsin ylenpalttisesti.
    Pidin kovasti Faithista, jolla on hyvin temperamenttinen luonne. Temperamenttiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa ihailua. Faith myös erottuu joukosta, sillä hänen veljensä Karl ja Jerry ovat oikeastaan aika ohuita henkilöitä siinä missä Di, Nan ja Jemkin. Una on hauras, kiltti tyttö, joka Montgomeryn henkilökavalkadissa vastaa hieman Patin ystävää Betsiä ja Tarinatyttö-kirjojen Cecilyä. Tosin sillä erotuksella, että jälkimmäiset ovat sairaalloisia nuoresta asti.
Mary Vance taas on todellinen inhokkini. Orpotyttö on kerskaileva ja kaikkitietävä, mikä raivostuttaa minua. Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että hän tarkoittaa useimmiten hyvää, mutta aiheuttaa höpötyksillään muille lapsille arvaamatonta pelkoa ja tuskaa.
Walter on kuitenkin ehdoton suosikkini. Jo lapsena pidin tuosta haavesilmäisestä ja uneksivasta runoilijasta, jota kovinkaan moni ei ymmärtänyt. Pojan kauneudentaju ja rakkaus kaikkea elämän kauneutta kohtaan on mykistävää.
    Jostain syystä en kuitenkaan ollut tästä kirjasta aivan niin innoissani kuin alkupään kirjoista. Syy lienee se, että vanha tuttu Anna jää sivuosaan lasten varastaessa show'n. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi heistäkin; Montgomeryn tekstit ovat aina kiinnostavia ja ihania. Kuitenkin jäin kaipaamaan Anna opettajana -kirjasta tuttuja räiskyviä episodeja. Löytyy niitä onneksi sentään muutama, kuten Faithin puolustuspuhe kirkossa ja hänen raivokohtauksensa Norman Douglasille. Panenkin tähän pätkän tuosta mainiosta kohtauksesta:

"Pelottomasti tyttö tuijotti vihaisiin silmiin, joiden katsetta vain harvat kestivät.
   - Tulin sanomaan mitä teistä ajattelen, sanoi Faith kirkkaalla, kaikuvalla äänellä. - Minä en pelkää teitä. Te olette raaka, ilkeä, määräilevä ja epämiellyttävä ukko. Susan sanoo, että te joudutte varmasti helvettiin, ja tähän asti minä olen säälinyt teitä, mutta en nyt enää. Ei ihme, että teidän vaimonnekin kuoli, kun ei saanut uutta hattua kymmeneen vuoteen. Tästä lähin minä irvistän teille joka kerta, kun näen teidät. Aina kun kuljen takananne, tiedätte mitä tapahtuu. Isällä on kotona eräässä kirjassa paholaisen kuva, ja nyt minä menen ja kirjoitan teidän nimenne sen alle. Te olette vanha verenimijä, ja minä toivon, että saatte vielä syyhyn."






" - Siitä muistankin, että minä näin myös kummallisen unen, sanoi neiti Oliver poissaolevan näköisenä. - Se oli hyvin selvä uni, jollaisia joskus näen; se oli yhtä elävä kuin valvenäky.
  - Minkälainen se oli?
  - Seisoin Kotikunnaan kuistin rappusilla ja katselin Glenin suuntaan peltojen ja niittyjen yli. Äkkiä näin kaukana pitkän hopeanhohtoisen aallon. se vyöryi lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sitä seurasi jono valkoharjaisia pikkuaaltoja, samanlaisia kuin ne, joita joskus lyö rantahiekkaan. Glen näytti olevan hautautumaisillaan aaltoihin. Minä ajattelin: >>Eivät aallot tule toki Kotikunnaalle asti.>> Mutta ne lähestyivät yhä nopeammin, ja ennen kuin ehdin liikahtaa tai edes huutaa, ne löivät jo jalkoihini, ja kaikki hävisi niiden alle. Entisen Glenin paikalla vyöryivät nyt aavat vesimassat. Koetin vetäytyä taaksepäin ja silloin huomasin, että hameenhelmani oli märkä verestä, ja heräsin vapisten kuin horkassa. Hui, se oli ilkeä uni. Siinä oli jotain pahanenteistä. Olen huomannut, että tämäntapaiset unet ovat aina merkinneet jotakin."

Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920, lyhentäen suomentanut Kerttu Piskonen, Wsoy 1982) ei jatka suoraan Sateenkaarinotkon tarinaa, vaan hyppää noin yhdeksän vuotta ajassa eteenpäin. Lapsista on kasvanut nuoria aikuisia, ja pikkuinen Rillakin täyttää pian 15 vuotta. Eletään kohtalon vuotta 1914, vaikkei melko pinnallinen ja lapellinen Rilla sitä osaa aavistaakaan. Jokaisen elämä mullistuu, kun ensimmäinen maailmansota syttyy, ja Kanada lähtee Englannin tueksi. Nuorukainen toisensa perään lähtee sotaan huilunsoittajan laulu korvissaan.
    Olen aina pitänyt tästä osasta kovasti. Yksi syy on rakas muisto minusta ja mummosta lukemassa tätä äänen vuoronperään, kun olin yläkouluiän kynnyksellä. Toinen on Rilla henkilönä ja hänen kehityksensä; hupsusta tytönhupakosta kasvaa kypsä ja työteliäs nuori nainen. Rilla on luonteeltaan melkeinpä Annan vastakohta; hänellä ei ole kunnianhimoa, hän ei ole samalla tavalla kauneutta rakastava haaveilija eikä hän ole niin tohelo kuin hänen äitinsä nuorena oli tehdessään kotitöitä. Rilla kyllä haaveilee, mutta hänen unelmiaan voisi kutsua ehkä modernimmiksi. Vaikka Annallakin oli rakkaushaaveensa, hänen ajatuksissaan oli paljon luonnon ja satujen lumousta, joka ei ole Rillalle yhtä olennaista. Pidän siitä luonteenlujuudesta ja riuskuudesta, joka Rillasta vähitellen paljastuu. Hän on käytännöllinen ja reipas.
    Kirja on myös aina sävähdyttänyt minua sotateemansa myötä. Tietenkään en lapsena ollut erityisen hyvin perillä historiasta ja luulinkin kauan sodan olevan toinen maailmansota. Kuitenkin mummon lukuisat tarinat talvi- ja jatkosodan ajoilta sekoittuivat kirjaan ja toivat niihin erikoista omakohtaisuutta, joka oli jäljellä vielä nytkin. Lisäksi tällä lukukerralla sain enemmän irti yläkoulun ja lukion pohjalta. Kun kirjan alussa Susan jättää lukematta tylsän uutisen, jossa "arkkiherttua Ferninand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa", alkaa sydäntä kylmätä. Sodan merkit ovat selkeinä ilmassa ja särkevät nuoruuden ilon Rillan ensimmäisissä tanssiaisissa.
    Monet kohdat romaanissa ovat vaikuttavia. Saan aina väristyksiä selkääni lukiessani neiti Oliverin enneunista, jotka käyvät toteen. Lisäksi Maanantai-koiran uskollisuus ja ulvonta kuoleman edellä on hurjaa luettavaa. Moni varmaankin tuhahtaa moiselle yliluonnollisuudelle, mutta minä uskon jollain tapaa tuollaisissa tapauksissa olevan perää. Oli miten oli, ne tuovat mukavaa lisämaustetta tarinaan.
    Vaikuttavuutta tulee myös ihmisten surusta ja tuskasta, jonka kirjailija on onnistunut kuvaamaan ilman häiritsevää melodramaattisuutta. Perheenjäsenten ja rakastettujen pelko ja kauhu miestensä ja poikiensa puolesta on raastavaa luettavaa aina ja valitettavasti todellisuutta joka päivä jossain päin maailmaa.Walterin kohtalo järkytti minua lapsena ja surettaa se vieläkin. Toisaalta nykyään en enää osaisi kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Häntähän kuvattiin jo lapsuudesta kertovissa kirjoissa kuin toisesta maailmasta tulleeksi. Hän on niitä, jotka ovat ikään kuin liian herkkiä ja puhtaita tähän maailmaan. Walterin kohtaloon liittyen Unan salainen ja loputon suru on hirvittävää - en ymmärtänyt sitä aikoinaan. Walter ei koskaan saa tietää tytön tunteista eikä heillä ole rakkaustarinaa, mikä merkitsee sitä, että Una ei voi koskaan ilmaista suruaan julkisesti ja saada lohdutusta muiden naisten ja tyttöjen tapaan.
    Onneksi kirja ei ole pelkkää itkua ja murhetta, vaan siinä on myös arkipäivän valoa ja kommelluksia. Rillan mielipiteet eivät aina mene yksi yhteen muiden Punaisen Ristin järjestön tyttöjen kanssa ja joutuupa hän nielemään katkeraa kalkkiakin pistävän kielensä vuoksi. Omat vaivansa ja ilonsa tuo myös puoliksi orpo Jims, joka hiljalleen sulattaa Rillankin sydämen.
     Kotikunnaan Rilla on siis mielestäni kaikin puolin onnistunut romaani. Onhan siinä ehkä melko korostunutta isänmaallisuutta mukana, mutta sen voi antaa anteeksi. Sen lopetuskin on yksi onnistuneimmista kirjojen lopuista, mikä on melko paljon sanottu.




Viimein tuo paljon puhuttu Anna-sarjan päätösosa! Olin odottanut sen lukemista kauan ja sen vuoksi luinkin sarjan uudestaan, jotta tapahtumat olisivat tuoreessa muistissa.
    Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted 2009, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, Wsoy 2010) on kaksiosainen päätös Annan ja hänen perheensä tarinalle. Romaani koostuu novelleista sekä Annan ja Walterin runoista. Ensimmäinen osa ajoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin lapset olivat vielä pieniä, toinen osa puolestaan toisen maailmansodan aikaan. Runoja rytmittävät Annan perheen kommentit niistä, mikä pitää kirjaa paremmin kasassa.
    Voi, valitettavasti jouduin hieman pettymään. Kirja ei aivan täyttänyt odotuksiani. Onhan se suloinen, täynnä ihania runoja ja hyviä novelleja, mutta jotenkin kaipasin enemmän itse Blythen perhettä. Heitä tosiaan siteerataan novelleissa alvariinsa, mutta heistä itsestään ei kerrota kovin paljon. Kirjassa on myös hieman synkkä tunnelma, mikä ei toisaalta ajankohtaan nähden ole outoa. Silti se jotenkin suretti, sillä sarjassa on aina kuitenkin ollut päällimmäisenä tietty toivo ja ilo. Lisäksi suurin osa novelleista oli tuttuja jo Tie eiliseen -kokoelmasta.
    En silti väitä kirjaa ollenkaan huonoksi. Siinä todella on hetkensä, ja on toisaalta virkistävää, että perheen täydellinen julkisivu saa pieniä säröjä, kun gleniläiset pääsevät ääneen. Kaikki eivät suinkaan pidä Annasta, mikä on hyvä. Annaa on minusta aina hieman vaivannut liiallinen täydellisyys. On toisaalta myös mukava lukea muista kyläläisistä, ovathan he osa kirjojen maailmaa. Tosin parissa kohtaa uskottavuus hieman horjahtelee, kuten Hupsuutta ja hurskautta -novellissa, jossa nainen huijaa kaikkia esiintymällä liikuntakyvyttömänä.
    En oikein osaa sanoa tästä muuta. Olen todella iloinen, että kirja lopultakin julkaistiin ja että se on päätösosa, sillä Kotikunnaan Rillassa ei ole päätösosan tunnelmaa. Tämä on omalla tavallaan napakka lopetus Annan tarinalle. Silti pettymys hieman kirpaisee.

Kokonaisuutena sarja on todella hyvä, parhaimpia kirjoja maailmassa. Annan kehitys on loogista ja uskottavaa ja hänen maailmansa on kerta kaikkiaan ihana. Montgomeryllä on ollut poikkeuksellinen lahja nähdä kauneutta siinä missä huumoriakin. Ihmistuntemuksessa hän on lyömätön. Anna opettajana ja Annan perhe on kirjoitettu jälkikäteen ja monien mielestä niissä on välityön makua. Itse en aivan yhdy tähän. Anna opettajana nousi minulle koko sarjan parhaimmaksi, sillä siinä Anna on vielä pääosassa ja Montgomeryn ilkikurinen huumori kukkii siellä sun täällä. Annan perhe ei kieltämättä yllä aivan muiden osien tasolle, mutta silläkin on minusta paikkansa sarjassa. Sateenkaarinotko ei myöskään ollut parhaimmistoa, mutta hyvä romaani siitä huolimatta. Vaikka päätösosa ei lumonnut minua, sai sarja tosiaan arvoisensa päätöksen. Sarjan uudelleenlukeminen ei todellakaan ollut ajanhukkaa!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

L. M. Montgomery - Anna-sarja (IV-VI)


Ihastuttavat Anna-kirjat sulostuttivat viime viikkoani. Satuin kirjastossa törmäämään oikeaan hyllyyn ja aloin hetken mielijohteesta lukea sarjan neljättä osaa, johon viime kesänä jäin. Turha mainitakaan, että innostuin taas ja lainasin pian kaksi seuraavaa osaa.

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) kattaa kolme vuotta Annan elämästä Summersiden rehtorina. Hän kirjoittaa kirjeitä Gilbertille, joka on romaanissa muutoin lähes poissaoleva. Anna on vielä nuori ja joutuu jos jonkinmoisiin kommelluksiin.
    Tämä osa ei ollut jäänyt minulle kovin hyvin mieleen, mikä ihmetyttää nyt toisen lukukerran jälkeen. Kirjahan on täynnä hauskoja sattumuksia! Anna on viehättävä henkilö; hyväsydäminen ja aina valmis auttamaan niitä, joiden katsoo tarvitsevan apua. Kirjan aikana yksi jos toinenkin pari päätyy naimisiin Annan avustuksella. Esme Taylorin ja ja herra Carterin juttu on suosikkini. Koko liitto on mennä mönkään, kun Esmen isä murjottaa mitään puhumatta koko illallisen ajan ja kaikki pelkäävät, ettei Carter sen jälkeen tohdi kosia Esmeä. Anna kuitenkin pistää tuulemaan ja pamauttaa Esmen isän tulleen kuuroksi. Tapahtumat lähtevät vyörymään arvaamattomasti ja ilkikuriset sisaret Trix ja Pringle kertovat isästään aivan päättömiä asioita - tai ainakin vihjaavat niin. Lopulta isä hermostuu täysin ja lakkaa mykkäkoulunsa raivonpuuskaan. Hän ei kuitenkaan ole huumorintajua vailla, vaan alkaa auttamatta nauraa tilanteelle, ja tunnelma muuttuu lämpimäksi.
    Juuri tällaiset seikat tekevät Montgomeryn kirjoista niin hyviä. Hänellä on todellakin ollut silmää huumorille, ja nautin siitä täysillä. Kirjoihin on ripoteltu hauskoja sattuvia puheenparsia milloin kenenkin suusta. Parhaimmat möläytykset tulevat ärsyttäviltä ja epämiellyttäviltä ihmisiltä, joita on pitkin poikin kirjaa. Montgomery on osannut löytää inhottavista henkilöistä heidän koomisuutensa, kuten esimerkiksi Nenä-tädistä, joka on varsinainen pahanilmanlintu - häissäkin:
>>Suokaa anteeksi hänelle, neiti Shirley. Hän ei ole tottunut menemään naimisiin. No, täytyy vain toivoa, ettei sulhanen näytä ahdistuneelta, niin kuin niin monet alttarilla näyttävät. Kai heillä saattaa olla ahdistunut olo, mutta tarvitseeko sitä niin selvästi näyttää. Ja täytyy vain toivoa, että hän ei unohda sormusta. Upton Hardy unohti. Hänet ja Flora piti vihkiä verhotangon renkaalla. Mutta minäpä käyn vilkaisemassa häälahjoja uudestaan. Te olette saaneet paljon hyviä lahjoja, Sally. Täytyy vain toivoa, ettei niiden lusikoiden kiillottaminen ole niin vaikeaa kuin arvelen.>>

Vielä pahempi on Ernestine Bugle, joka ei löydä mistään eikä kenestäkään mitään hyvää. Vieraillessaan Annan täysihoitolassa hän todella panee parastaan:
>>Eikä nauramisessa sinänsä mitään pahaa ole, neiti Shirley, ei niin kauan kuin on nauramista, mutta pahoin pelkään, että härnäätte sallimusta olemalla niin hilpeä. Muistutatte kovasti edellisen kirkkoherran vaimon tätiä... hän jaksoi nauraa koko ajan, mutta niin vain halvasi hänetkin. Se on se kolmas halvaus joka vie hengen.
Ettei vain Lowvalen uusi kirkkoherra olisi huikenteluun taipuvainen. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin heti Louisylle: 'Pahoin pelkään, ettei mies voi olla tanssimatta, jos hänellä on tuollaiset jalat.' Kai hän on lopettanut tanssimisen ruvettuaan kirkkoherraksi, mutta pahoin pelkään, että se on sukuvika.>>

Anna-kirjoissa on sekin hyvä puoli, että ne antavat elämään uuden suhtautumistavan. Anna on sopivasti optimistinen ja huumorintajuinen, ja hänen maailmankatsomuksensa tarttuu aivan huomaamatta. Elämä on tietysti täynnä ikäviä ja surullisiakin asioita, mutta niissä ei ole syytä rypeä. On kuitenkin niin paljon ilon ja naurun aihetta. Aion vakaasti yrittää suhtautua inhoamiini ihmisiin "montgomerylaisittain" etsien heistä sen koomisuuden, minkä ärsyttävät piirteet ja tavat heihin usein tuovat.

Pahoitteluni, kuva ei suostu näkymään oikein päin...
 Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917, Suomentanut Hilja Walldén, Wsoy 2008) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen romaani jäi. Vihervaaralla käy kuhina, sillä Anna ja Gilbert ovat menossa naimisiin. Häiden jälkeen he muuttavat Neljän tuulen niemeen, Haavemajaansa. Siellä aviopari viettää ikimuistoisia aikoja kokien onnea ja tuskaakin.
    Viidennessä osassa Montgomery pääsee vauhtiin, mitä ihmistuntemukseen ja pikkukylän nurkkakuntaisuuteen tulee. Ihmiset tietävät toisistaan kaiken - tai luulevat ainakin niin - ja juorut liikkuvat yltympäriinsä. Asukkailta vaaditaan tiettyä sovinnaisuutta ja normien mukaista käytöstä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa erityisesti tapakristillisyyttä. Tällaisista aihioista kirjailija saa kaiken irti; tärkeilystä, pikkusieluisuudesta, mutta myös hyväsydämisyydestä. Pidän siitä, miten lempeitä Montgomeryn luomat maailmat oikeastaan ovat. Ne ovat myös varsin elämänmakuisia, sillä niissä on edustettuna elämän koko kirjo. Tietysti niissä on tiettyä epäuskottavuuttakin - valitettavasti elämässä kaikki ei suju aivan niin kuin Annan maailmassa - mutta sen antaa mielellään anteeksi.
    Kirjassa on myös paljon kauneutta, kirjailijahan on tunnettu lumoavista luontokuvauksistaan. Sitä paitsi hän on keksinyt maailman hienoimman ilmaisun sielunsisaruudelle; "he, jotka tuntevat Joosefin"!
"- Te olette nuori ja minä olen vanha, mutta luulen että meidän sielumme sittenkin ovat samanikäiset. Me olemme molemmat niitä ihmisiä, jotka tuntevat Joosefin, kuten Cornelia Bryant sanoisi.
   - Tuntevat Joosefin? Toisti Anna hämmästyneenä.
   - Niin. Cornelia jakaa kaikki ihmiset kahteen ryhmään, niihin jotka tuntevat Joosefin, ja toisiin jotka eivät tunne. Jos joku ajattelee suunnilleen samalla tavalla kuin te, harrastaa samoja asoita, ymmärtää samanlaista leikkiä - niin, silloin hän on niitä, jotka 'tuntevat Joosefin'."
Luulenpa tietäväni muutaman rakkaan henkilön, jotka myös tuntevat Joosefin! Vaikkeivat olekaan uskonnollisia (kuten en minäkään).

Anna omassa kodissaan on selvästi kypsempi kuin aiemmat osat. Annan kehityskaari etenee jäntevästi ja aikuisuus tuo eteen myös tragedioita, joista kauhein on esikoisen kuolema. Anna tapaa myös onnettoman rouva Leslie Mooren, jonka elämää leimaavat jatkuvat vastoinkäymiset. Silti kirjan perusvire on hyvin optimistinen ja onnellinen, niin kuin pitääkin olla. Surut eivät helpota ainakaan pessimismillä.
    Kirjassa esitellään myös yksi suosikkini, neiti Cornelia, armoitettu miesteninhoaja. Hänen juttunsa pitävät huolen siitä, ettei huumori jää sivuun tässäkään osassa:
"- Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon hyviä ihmisiä kuolee alinomaa? Oikein säälittää. Tässä on kymmenen kuollutta, hurskasta ja esikuvallista väkeä kaikki tyynni, yksin miehetkin. Tuokin tuossa, ukko Stimson - >>laaja ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoaan>>. Siunatkoon, tuo mies oli kahdeksankymmenen, ja kaikki jotka hänet tunsivat ovat jo vuosikymmeniä toivoneet pääsevänsä hänestä. Hänellä oli naamakin kuin kuolinilmoitus. Lue sinä näitä palstoja, kun olet surkealla tuulella, Anna. Jos sinulla on vähänkin huumorintajua, ne piristävät mieltäsi, usko pois. Vanhanapiikana voin jo etukäteen nauttia siitä, ettei minun kuolinilmoituksessani ole tuota sanahirviötä 'jälkeen jättämä'. Minustapas ei tule kenenkään miehen 'jälkeen jättämää'."

Annan perhe (Anne of Ingleside 1939, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) harppaa ajassa useita vuosia eteenpäin. Anna on ja Gilbert asuvat Kotikunnaalla ja ovat suurperheen vanhempia. Kirjan sivut täyttyvätkin pitkälti lasten hupsuilla ja hassuilla kommelluksilla.
   Annan perhe on ihana kuten muutkin sarjan osat, mutta aivan niin korkealle se ei yllä. Sitä lukee mielellään, mutta siinä on rahtusen liikaa epäuskottavuutta. Anna on kovin täydellinen äiti. Lapset kertovat hänelle kaikki murheensa ja ongelmansa, ja hän osaa aina sanoa juuri oikeat sanat ja suhtautua ymmärtäväisesti. Hän on hyväntuulinen ja kärsivällinen, vaikka hänellä on sentään kuusi lasta! Lapsetkin ovat silmiinpistävän kunnollisia ja kilttejä. He kyllä silloin tällöin tekevät kolttosia, mutta ovat siitä huolimatta vähän liian hyviä. Perheen arki poikkeaa ainakin nykypäivästä melko paljon. Kuinka moni kuuden lapsen kotiäiti voisi olla niin kärsivällinen kuin Anna?
   Tästä huolimatta kirja on ihana. Lapset keksivät kaikenlaista hupsua ja vaarallistakin, kuten Walter ja Di, jotka molemmat kävelevät yökyläpaikastaan keskellä yötä kotiin kylmässä säässä. Montgomeryllä on myös ymmärrystä lasten maailmaa ja heidän eriskummallista logiikkaansa kohtaan. Lukiessa muistin omiakin hassuja ajatuksiani. Lapsethan pelkäävät usein outoja asioita eivätkä osaa laittaa niitä oikeisiin mittasuhteisiin.
Sain myös muistutuksen koulutyttöjen raadollisesta maailmasta; huijareita ja pinnallisia ystävyksiä on nykymaailmakin pullollaan. Valitettavasti tiedän Jenny Pennyn kaltaisen ihmisen, joka keksii päästään aivan järjettömiä tarinoita saadakseen huomiota.
   Ehkäpä ajattomuus on yksi syy, miksi näitä kirjoja yhä luetaan. Elämän peruspilarit, syntymä, parisuhde, kuolema, elämän pienet ja suuret tapahtumat, ovat aina olleet olennaisia ihmisille. Vaikka ympäröivä maailma ja kulttuurikin muuttuu, on tiettyjä pysyviä asioita. Toisaalta taas Anna-kirjoissa on ihanaa vanhanaikaisuutta. Lukiessani haaveilin useasti, että pääsisipä hetkeksi tuohon maailmaan, jossa taloissa loimottaa takkatuli, naiset pukeutuvat hameisiin, melkein kaikkia teititellään ja yhteisöllisyys on voimissaan. On tietysti totta, ettei elämä silloin(kaan) ollut mitään ruusuilla tanssimista ja moni asia on nyt paremmin. Silti en voi estää pientä haikeutta tietäessäni, että tuo aika on peruuttamattomasti ohi.

En ymmärrä, miten pystyin olemaan näin kauan ilman Annan maailmaa! Nämä kirjat ovat kirjallisuuden parhaimmistoa, ja niistä saa jokaisella lukukerralla lisää irti. Näissä kirjoissa on jotakin, mitä kutsun sielunmaisemakseni; minä ymmärrän tällaisen maailman. En voi myöskään kehua liikaa kirjojen kieltä. Valloittavaa, rikasta suomen kieltä! Lukiessa huomaa, miten oma sanavarasto aivan varkain laajenee ja koen halua käyttää monia nyt jo harvinaseksi käyneitä ilmaisuja. Olen parantumaton "kielinatsi" ja suren kielemme köyhtymistä. Kunpa tietäisin keinon, jolla saada kaikki suomalaiset lukemaan näitä kirjoja! Ne tekevät hvää monella tavalla.
   Lopuksi on mainittava, että aina ennen Runotyttö on ollut minulle läheisempi; ajattelin aina etäisemmän ja pidättäytyvän Emilian olevan enemmän minunlaiseni. Nyt olen toista mieltä. Olen alkanut huomata olevani sittenkin enemmän Anna, mikä on mahtavaa. Kyse ei oikeastaan ole luonteesta, vaan asenteesta elämää kohtaan. Ja asenteethan ovat aina muutettavissa.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Tove Jansson - Winter im Mumital

"Die ganze Welt ist gestorben, wägrend ich schlief. Diese Welt gehört einem anderen, dem ich nicht kenne. Vielleicht die Morra. Und diese Welt ist nicht so gemacht, dass ein Mumintroll in ihr leben kann."

Winter im Mumintal (Trollvinter 1958, Benziger 1970, die Übersetzung von Dorothea Bjelfvenstam) erzählt von Einsamkeit, Gewohnheiten, Verwirrung - und natürlich von Winter. Mumintroll hat im Winter aufgewacht und kann nicht wieder einschlafen. Außen ist die Welt ganz anders geworden: Das grüne und lebenshaftige Tal ist kalt, weiß und still. Mumintroll will es nicht akzeptieren. Er trifft viele Geschöpfe, z.B. Tooticki, Kleine My und einen Hemul, aber fühlt sich doch einsam. Wenn die Sonne schließlich aufgehen beginnt, ist das Muminhaus voll von den geheimnisvollen Gäste.
    Es ist so schön Mumins auf andere Sprachen zu lesen. Sie sind nicht zu hart und doch muss man den Mühe machen, ihr zu verstehen. Die Atmosphäre war nicht so schwer als im Buch 'Sent i November'. Sie war einigermaßen froher. Die Welt im Winter ist ja kalt und schrecklich aber der Frühling kommt immer.
   Die Themen waren wichtig. Einsamkeit und Angst gegen neue Sache sind bekannt überall. Man kann einsam sein auch unter den Menschen. Am wichtigsten ist Neues zu lernen versuchen. Mumintroll lernt richtig; er hält nicht so hart an den Traditionen und versteht, dass man andere Weise haben kann.
    Ein schönes Buch (mit erschreckenden Bilder...)! Lies, bitte!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Coscinny och Uderzo - Asterix ~ Tvekampen

Tvekampen (Le combat des Chefs, 1966, Hemmets Journal AB 1980, ny översättning av Ingrid Emond) är ett berättelse om romarnas försökning att ha Asterix by för dem. Två romarna hittar på att tvekampen kunde vara en bra konst. Om en ledare utmanar den andra för tvekampen, måste han accepterar det. Romarna har planer för Miraculix också, för att han kunde inte koka trolldryck. Då vore den galliska byn inte oslagbar...
    Varje finländare känner säkert Asterix. Den intelligenta och modiga krigare, som är alltid redo att möta nya äventyr. Hans dumm men sympatisk vän Obelix tycker jag mest. Han menar alltid bra men förorsaker problem. Asterix, Obelix och Idefix är lite som Tintin, Haddock och Milou. Asterix och Tintin är kloka och modiga huvudpersoner, som man kanske tycker inte mest om. Obelix och Haddock gör fel och riskerar oft allt men är sympatiska och gulliga. De är förtroligare än huvudpersonerna. Milou och Idefix är mer på backgrund men oft räddar de alla.
    Asterix är alltid Asterix. Jag älskade de här personerna som liten flicka och nu också. Deras värld är så bekant och en del av mit barndomshet. Som vuxen ser man hur våldsam den är men det spelat ingen roll. På konstigt sätt är den här världen trygg. Om man vill läsa nånting rolig och tröstelig, lönar det sig att låsa Asterix!
    Naturligtvis rekommenderar jag! Vokabulären är ganska svårt men man förstår ju händelser.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Hergé - Tintins äventyr ~ Krabban med guldklorna

Jag har varit flitig och läst mycket på svenska och tyska. Det menar flera skrivningar på de här språken.
    Tintin är en av mina favoritfigurer i serier. Han är lite irriterande eftersom han är så klok och förnuftig men lyckligtvis han inte lyckas alltid. Tintin och sina vänners äventyr har oft ganska seriösa meningar men på väg sker humoristiska saker. Människor stumblar, missförstår och gör komiska fel. Därför läser jag serien gärna.
    Den här serien angår narkotikor. Tintin får ett råd om smuggel och börjar att undersöka saken. Han fångs av kriminaler och hämter till ett skep, där drug finns. På skepet träffas han den första gången kapten Haddock. Under äventyr möter de bland annat beduiner och löjtnant Delcourt.
    Det var roligt att läsa den här serien på svenska eftersom jag hade inte förr gjort det. När jag var på lägre kurser läste jag alla Tintins äventyr. Språket var inte så svårt men kaptens svordomer var ganska hårt att förstå. Så synd att jag har ingen svensk ordbok.
     Vem rekommenderar inte Tintins äventyr? Läs dem!

perjantai 3. toukokuuta 2013

Tove Jansson - Sent i November

"Jag har aldrig förut gått vilse, tänkte han muntert. Och jag har aldrig förr varit genomvåt! Han slängde med armarna och kände sig som dendär i visan, han som gick ensam i regnet tusen mil hemifrån och var vild och fri. Hemulen var så glad! Och snart skulle hän få varmt kaffe på verandan."

Sent i November (Schildts 1970) är en ganska skrämmande och mörk bok. Den är full av ångest, rädsla, osäkerhet - och våt höst. De olyckliga personerna försöker vara glada och fria men det är hårt. När de försöker vara vem dem riktigt vill vara, går det inte.
    Jag glömmer alltid hur mörka och mystiska Janssons böcker är! Atmosfären är verkligen mörker på svenska eller så det känns... Som barn förstod jag det inte, böckerna var bara roliga sagorna. Nuförtiden lägger jag märke till djupare nivåer. Jansson har vetat, vad som ångest och skräck är - mörkret inom huvudet. Alla bokens rollfigurer har sina egna problem och besattheter: Filifjonkan städer, Hemulen ordnar, Tofsan kan inte uttrycka sina känslor och Onkelskruttet vill glömma nästan allt. All av dem vill vara som Muminfamiljen, som har rest ut till havet.
    Jag tyckte om bokens värld. Fast det är lite pessimistik, har den också glada och positiva ton. Tofsan blir arg och vinner sin monster och Filifjonkan hittar fred. Var och en lämnar det tomma Muminhus ganska nöjd och äntligen återvänder Muminfamiljen.Slutet är början.
    Jag rekommenderar! Janssons böcker är inte så hårt att läsa på svenska. Allt förstod jag inte men det gjorde ingenting.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Karin Slaughter - Triptyykki

"Woodyn ansiosta hän oli se, jolla oli aina pilveä. Hän tiesi, missä parhaat juhlat pidettiin ja minne alaikäiset olivat tervetulleita, kunhan toivat mukanaan kauniita tyttöjä. Jo viisitoistavuotiaana hän välitti huumepussjea uusille ystävilleen. Sukukokouksessa Woody tarjosi hänelle ensimmäisen kokaiiniviivan, eikä entiseen ollut enää paluuta.
   Seitsemäntoistavuotiaana John tuomittiin murhasta."

Triptyykki (Triptych 2006, Tammi 2009, suomentanut Annukka Kolehmainen) on ensimmäinen osa Atlanta-sarjaa. Poliisilla on tekemistä, kun prostituoitu löydetään raiskattuna ja tapettuna asunnostaan - kädessään oma kielensä. Apuun kutsutaan erikoisagentti Will Trent, jolla on lapsuudentraumojensa lisäksi vaikea dysleksia. Tutkinta ei ole aivan helppoa, kun työpari ei miellytä ja Angie, vanha on-off-tyttöystävä on mukana tutkinnassa. Samaan aikaan juuri vankilasta päässyt John Shelley saa tietää jonkun käyttävän hänen henkilöllisyyttään.
     Olen lukenut Slaughterilta kaksi Grant County -sarjan osaa, Sokaistun ja Riistetyt. Sokaistu oli mielestäni hyvä, Riistetytkin melko onnistunut. Triptyykki taas ei saanut minua pauloihinsa yhtä varauksettomasti. Alku oli mielestäni jotenkin tylsä, vaikka kaikenlaista tapahtuikin. Kirjan kierous tulee ilmi vasta puolivälissä tai ainakin minä olin ällikällä lyöty tajutessani, miten asiat alkoivat kytkeytyä toisiinsa ja ketkä tekivät mitäkin. Mielestäni on varsin nerokasta antaa kunkin henkilön kertoa asioista omasta näkökulmastaan ja paljastaa hänestä sitten muiden kautta sellaista, mitä hän itse on jättänyt kertomatta. Imu alkoikin löytyä juuri puolivälissä, mikä on kyllä 521-sivuiselta järkäleeltä melko hidasta.
     Slaughterin kirjoissa minua ällöttää graafisesti kuvailtu väkivalta. Siksi en hirveän tiheään tahtiin hänen romaaneihinsa tartukaan. En osaa sanoa, veikö Triptyykki väkivaltaisuudessaan voiton kahdesta edellä mainitusta kirjasta, mutta ei se kaukanakaan ole. Jostain syystä kirjojen murhiin liittyy aina seksuaalinen väkivalta, mikä korottaa hyytävyyden toiseen potenssiin. Valitettavasti raiskaukset ovat totta ja psykopaatteja todella on olemassa. Rikosten tapahtuminen Atlantassa estää vieläpä varsin hyvin epäuskottavuuden tunteen, sillä se on oikeastikin yksi Yhdysvaltojen väkivaltaisimmista kaupungeista. 
      En tavallaan ymmärrä, miksi lukukokemus jäi hieman kylmäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole ja henkilöistä löytyy kiinnostavaa syvyyttä, mikä ei ole kaikkein tunnusomaisin piirre dekkareilla. Suosikkini on ehdottomasti Will Trent; elämässään kovia kokenut, ihmissuhteissaan liian pehmeä ja heikkoja lapsia ja eläimiä ymmärtävä. Eihän tuon ihanampaa miestä voi ollakaan! Trentin omistautuminen epätoivoiselle työlleen on ihailtavaa ja hänen häpeänsä dysleksian vuoksi sydäntäsärkevää. En ole koskaan tajunnutkaan (tietenkään), miten vaikea lukihäiriö voi olla. Jotenkin olen aina ajatellut sen olevan vain lievää kirjainten sotkeutumista ja eräänlainen "pikku harmi". No, sitä se todellakaan aina ole. Williltä kuluu yhden sivun lukemiseen puoli tuntia ja hän kikkailee kaikin mahdollisin tavoin, jotta saisi muut kertomaan raporttien sisältöjä suullisesti. Ymmärrän nyt, miten onnekas olen, kun pystyn lukemaan hyvinkin joutuisasti ja kirjoittamaan myös.
     Angie oli sellainen "siltä-väliltä-henkilö", hänestä tavallaan piti ja tavallan taas ei. Hän kävi minua sääliksi, mutta toisaalta hänen aiheuttamansa tuska erityisesti Willille suututti minua. Sivumennen en voi kuin ihmetellä hännen työnkuvaansa siveysrikosten osastolla - hän soluttautuu päivittäin prostituoitujen joukkoon laittautumalla prostituoiduksi! En ole aivan varma, onko tässä kyseessä kirjailijan mielikuvitus vai onko tuollainen tosiaan mahdollista. Hankala kuvitella ainakaan Suomen oloihin...
    En siis aivan täysin ihastunut kirjaan. Kyllä minä tätä suositella voin, mutta kannattaa ottaa tosiaan huomioon tuo väkivaltaisuus. Ehkäpä se sai minut karsastamaan romaania jonkin verran, sillä Slaughter suorastaan mässäilee raakuuksilla. Siitä huolimatta luulen, että luen hänen kirjojaan edelleen, kunhan olen pitänyt taukoa.

PS: Ehdottakaapas minulle jokin hyvän mielen kirja! Olen jo jonkin aikaa pannut merkille, että lukemistoni on varsin synkkää ja masentavaakin. Vinkatkaa minulle jotain ihanaa ja lohduttavaa!

11 asiaa -haaste

Sain Lukutoukalta tämän haasteen, kiitoksia! Nyt kyllä oion mutkia suoraksi enkä jaa tätä eteenpäin.
Jaoin nimittäin vastottain Liebsterin ja siihenkin oli työlästä löytää tarpeeksi alle 200 lukijan blogeja - varsinkaan sellaisia, joita en ole aikaisemmin haastanut.

1. Olen innostunut ruuanlaitosta ja teenkin nykyään usein perheen syömiset.
2. Kevät on lempivuodenaikani.
3. Olen etsinyt ja löytänyt aiemmin vieraaksi jääneitä bändejä, kuten Amorphisin, Alcestin ja Insomniumin. Suosittelen erityisesti keskimmäistä, sillä yhtyeen musiikki on kuin unimaailmasta!
4. Olen päässyt aika hyvin järkälekirjojen pelostani.
5. Olen hämmästyttävän innostunut klassikoista.
6. Olen ruvennut myös paikkaamaan aukkoja sivistyksessäni elokuvien osalta. Olen katsonut elokuvia suhteellisen vähän.
7. Aion tulevaisuudessa ostaa kunnon kameran ja opetella kuvaamaan. Jospa blogiinkin saisi sitten joskus kuvia. (:
8. Koen muuttuneeni ihmisenä voimakkaasti ja peruuttamattomasti. En ole varma, onko muutos hyvä.
9. Minulla on krooninen suklaanhimo. En käsitä, miten yksittäinen 'tuote' voi aiheuttaa sellaisen tunteen! Painiskelenkin asian kanssa jatkuvasti.
10. Syyllistyn helposti.
11. Pidän paljon kissoista ja minulla onkin kaksi kehräävää karvakasaa.

1. Voice of Finland vai Idols?
Voice of Finland ehdottomasti! Huomattavasti oikeudenmukaisempi ja järkevämpi formaatti. Pidän
myös valmentajien kannustavuudesta ja positiivisuudesta. Idolsin ilkeys ja nöryytys ällöttää minua eivätkä laulajat ole yleensä kaksisia.

2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen?

Kauhea valinta! Näin kirjanäkökulmasta mahdoton sanoa, koska Nousiaiselta en ole lukenut vielä mitään ja Kyröltäkin vain Mielensäpahoittajan. Tv-persoonina Hyvissä ja huonoissa uutisissa molemmat ovat huippuja enkä osaa valita.

3. Kirjeet vai sähköposti?
Kirjeet. Ne ovat ihanasti vanhanaikaisia ja romanttisia. Ne myös säilyvät valtavan kauan, jos niitä säilyttää hyvin. Sähköpostit ovat tylsiä, moderneja ja persoonattomia. Kieltämättä käytännöllisiä, mutta silti.

4. Fantasia vai tositarina?

Taas mahdoton valinta! Mielikuvituksen tuotteet ovat parhaimmillaan kiehtovia ja niin uskottavia, että niihin haluaa uskoa totena. Toisaalta totuus on usein tarua ihmeellisempää ja myös tositarinat ovat usein kiinnostavia.

5. Rock vai pop?

Tavallaan ei kumpikaan, sillä oma genreni on vahvasti metalli. Rock tietystii liittyy siihen, mutta on genrenä minulle usein liian kevyt ja tunteita herättämätön. Poppia vierastan, vaikka sieltäkin löytyy helmensä. Kallistun rockiin kuitenkin.

6. Näytelmä vai elokuva?

Elokuva. Näytelmiä olen nähnyt kyllä hyvin vähän ja nekin vähät ovat olleet ärsyttäviä ja huonosti näyteltyjä lapsille suunnattuja esityksiä. Olen lukenut muutaman näytelmän, joista useimmat ovat olleet melko mitäänsanomattomia. Kuten mainittua, elokuvia olen nähnyt vähän, mutta niihin vähiin lukeutuu useampi helmi.

7. Cheek vai Elastinen?

Artistina en pidä kummastakaan, koska en pidä rapista ja hip hopista. Mediapersoonana Elastinen on mieleeni, sillä hän on niin positiivinen ja innostuva. Hän on ehkä suosikkivalmentajani Voice of Finlandissa. Cheek kyllä yllätti Vain elämää -sarjassa. Ylimielisen julkisuuskuvan takaa tulikin esiin ujohko ja varautunut mies.

8. Tulevaisuus vai menneisyys?

Tulevaisuus, koska se on avoinna ja siihen voi vaikuttaa. Menneisyys on tärkeä, mutta siihen ei saa jäädä jumiin (sen kun muistaisikin).

9. Puhdistus vai Stalinin lehmät?

Stalinin lehmät. Puhdistus oli hieno ja tärkeä kirja, muttei yllä suosikkeihini Oksaselta. Stalinin lehmien teemat tulevat paljon lähemmäs, ja se on minusta kirjana ylipäänsä parempi.

10. Hiljaisuus vai äänet?
Riippuu tilanteesta. Jos äänet ovat miellyttäviä, esimerkiksi lempimusiikkia, niin se käy lähes aina. Silti hiljaisuus on tärkeää, erityisesti nukkumaan mennessä. En saa nukuttua, jos ei ole hiljaista.

11. Komedia vai draama?
Draama, koska ne ovat usein paremmin tehtyjä ja koskettavampia. Hyviä komedioita ei ole varmasti helppo tehdä, huumori on vaikea laji.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

"Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin."

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2007) sattuu syvälle ja inhottaa. Silti se on pakko lukea loppuun asti. Jasmin ja Linda ovat yläasteikäisiä tyttöjä, joiden elämä on päällisin puolin kuin kenellä tahansa sen ikäisellä. On koulunkäyntiä, ihastuksia, meikkejä, huolta omasta ulkonäöstä, paineita. Kulissien takana on kuitenkin toisin; eläinkaupan takahuoneessa tytöt ovat 'lemmikkejä' ja miehet omistajia. Kun tytöt katoavat, monen elämä suistuu raiteiltaan.
    Kirja on ollut lukulistallani ja hyllyssäni jo pitkään, mutta arastelin siihen tarttumista. Ensinnäkin se jäi jo kerran heti kesken kuvottavan aiheensa vuoksi. Toiseksi en ole tähän asti pitänyt Snellmanin tyylistä kirjoittaa. Päätin silti kokeilla uudelleen ja onnistuinkin. Osin se johtui ehkä siitä, että Karkkipäivän lasten kohtalot olivat jollain tapaa turruttaneet minut (luin tämän kirjan heti perään).
    Teema on tärkeä ja valitettavasti aina ajankohtainen. Tyttöjä on houkuteltu ja pakotettu seksibisnekseen maailman sivu eikä se ole loppunut vieläkään. Jasmin ja Linda ovat ikäistensä tapaan alttiita vaikutteille ja kipeästi huomiota ja arvostusta kaipaavia, siis helppoja saaliita sairaille aikuisille. Äidit ovat autuaan tietämättömiä ja viattomia lastensa tekemisistä, koska he eivät ole koskaan läsnä, ainakaan henkisesti. Lindan äiti on melkoinen tyhjäpää ja Jasminin äiti tekee valtavasti töitä. Tytöt ehtivät olla kateissa viikon, ennen kuin äidit osaavat kaivata heitä.
    Rakenne on varsin mielenkiintoinen ja onnistunut. Suurimman äänenpainon saa Jasmin, joka paljastaa kohtalonsa pala palalta ja kuvaa äitinsä tekemisiä. Jasminin äiti kertoo minäpersoonassa siitä maanantaista, jolloin tyttöjen katoaminen tulee ilmi. Yksi Lemmikkikaupan työntekijöistä, Randi, saa myös puheenvuoron. Tämä ratkaisu valottaa hyvin henkilöiden motiiveja ja ajatuksia sekä näkemyksiä tapahtumista.
    Henkilöt olivat uskottavia. Jasmin ja Linda ovat siitä kiinnostavia päähenkilöitä, että he ovat ärsyttäviä ja rasittavia. Varsinkin Lindaa inhosin koko ajan, vaikka molempien tyttöjen kohtalot tietysti kauhistuttivat ja säälittivät. Linda on klassista huonoa seuraa; hänen myötään kiltti Jasmin alkaa lintsata, varastella ja lopulta työskennellä seksibisneksessä. Myös Lindan äiti on ärsyttävä ulkonäkökeskeisyydessään ja tietynlaisessa vastuuttomuudessaankin. On sinänsä hyvä valinta, että tytöt tulevat erityyppisistä oloista, sillä yleinen myytti on, että vain vastuuttomien vanhempien lapset joutuvat vaikeuksiin.
    Jasminin äidistä oli jotenkin helpompi pitää, vaikka hän tekeekin uraa lapsensa hyvinvoinnin kustannuksella. Silti pätkät, joissa kuvataan hänen näkemyksiään, herättävät sääliä. Näissä kohtauksissa Snellman oli myös tavoittanut uskottavasti turhauttavan arkipäivän todellisuutta ja ihmisen mielenliikkeitä silloin, kun pelko nakertaa ajatuksissa.  Kuvaukset gynekologin työstä olivat kouriintuntuvaa vastapainoa huolestuneen ja ärtyneen äidin ajatuksille.
    Romaanissa on tietynlaista mustavalkoisuutta, mitä henkilöihin tulee. Bisneksessä mukana olevat Lido ja Ringo ovat erittäin vastenmielisiä miehiä eikä heissä oikeastaan ole mitään inhimillistä. Toisaalta, olisiko hyväksikäyttäjiä voitu muunlaisina kuvatakaan? Kastaja oli kuvottavuudessaan ja sairaudessaan omaa luokkaansa. Miehen ajatusmaailma on niin pimeä, ettei häntä kohtaan voi tuntea muuta kuin vastenmielisyyttä ja pelkoa. Randi on ainoa poikkeus; hän on melko naiivi ja ajautunut alalle isoveljensä Ringon kautta, ei omasta halustaan. Nuorukaisessa on liikuttavaa viattomuutta hänen ajatellessaan tytöistä ja erityisesti Jasminista hellästi, ei alistavasti. Toisaalta Randi on ehkä liiankin korostetun siloinen, eräänlainen stereotyyppi.
     Romaani yllätti vetävyydellään. Tämä oli myös ensimmäinen Snellmanin kirja, josta pidin - sillä tavalla, kuin hirveitä asioita kuvaavista kirjoista nyt voi pitää. Sonja O. kävi täällä ja Pelon maantiede olivat minusta tylsiä, kyllästyttäviä ja kiusallisen paatoksellisia. Itse asiassa tämänkin kirjan lopussa kirjailija sortuu paasaamiseen kuvatessaan prostituution historiaa ja nykytilannetta. Äkkiä fiktiivinen romaani muuttuikin historialliseksi esitelmäksi! Siitä en ollenkaan pitänyt, melkein suutuin. Tietysti kirjan teema on tärkeä ja haudanvakava, mutta romaanit romaanina. Loppu toi tunteen, että kirjailija haluaa neuvoa ja opettaa minua, mikä on aina raivostuttavaa. Jasminin ääni korvautui kesken kaiken Snellmanin omalla äänellä.
    Lässähtäneestä lopusta huolimatta kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. En suosittele helposti ahdistuville ja painajaisia näkeville ihmisille, sillä kirjassa on useita graafisia kuvauksia teinityttöjen ja aikuisten miesten välisestä seksistä.   

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Markus Nummi - Karkkipäivä

"Kyllä tädeistä ja mummoista aina selvitään. Tila haltuun. Tilanne haltuun.
    Joulun jälkeen tyttö oli ihan sekaisin. Manipuloitu. Oli pakko ottaa kantaa fyysisesti.
 Nyt on ollut tasaisempaa. Aina vielä tulee näitä... lastentauteja. Puhelimen käyttö. Numerot joihin saa soittaa ja joihin ei. Luottamus. Sitten tulee virhe. Virheestä seuraamus. Luottamuksen palauttaminen."

Markus Nummen Karkkipäivä (Otava 2010) on tärkeä puheenvuoro lasten puolesta. Se kertoo karua tarinaa näkymättömistä, jotka eivät kuulu mihinkään eivätkä saa mistään apua. Miten lasten käy, kun aikuiset ovat tuuliajolla?
     Kirja alkaa erikoisesti pienen pojan, Tomin, näkökulmasta. Tomin maailmassa hän itse on Tok Kilmoore, joka pelastaa Sessa Mirabellan. Sekavat jutut herättävät epäilyksen: onko jossakin oikeasti laiminlyöty pikkutyttö, joka tarvitsee apua? Samaan aikaan keski-ikäinen Ari koettaa ideoida käsikirjoitusta vaimon ja tyttären ollessa poissa. Ajatukset katkeavat Tomin lyöttäytyessä hänen seuraansa. Pian Ari saa huomata, ettei pojalla ole ketään huolehtijaa. Toisaalla tilasuunnittelija Paula mussuttaa suklaata vähän väliä ja koettaa selvitä järjissään stressistään ja työstään. Polut kohtaavat vähä vähältä.
     Nummen kirja iski syvälle. Sen tarina on ahdistava ja tuo voimattoman olon. Tomin kohtalo tuntuu kauhealta ja realistiselta, vaikken olekaan onneksi ollut teeman kanssa henkilökohtaisesti kosketuksissa. Kirjassa tulee myös ilmi lastensuojelun lohduton resurssipula; tapauksia on valtavasti ja laiminlyötyjen lasten kohtaaminen ammatillisesti vaikeaa. Tomi on juuri niitä näkymättömiä lapsia, jotka luiskahtavat kaikkien turvaverkkojen läpi luotettavien aikuisten ulottumattomiin. Lukiessa joutui väistämättä miettimään, kuinka monta tomia maassamme tälläkin hetkellä on.
     Imua ja jännityksen tiivistymistä toivat myös taiten kirjoitetut rivienvälit. Jokaisen keskeisen henkilön saadessa vuorollaan suunvuoron on lukijan pää pian täynnä pahoja aavistuksia, joita ei haluaisi uskoa todeksi. Lukemista onkin siis jatkettava ja jatkettava, jotta totuus tulisi selville.
     Epäonnistuneen vanhemmuuden ja lastensuojelun lisäksi romaanissa on kolmaskin iso ja vaikea teema, kiusaaminen. Tomia kiusataan kotipiirissään todella julmasti ja kiusaaminen saa hurjia seuraamuksia. Ehkä kaikkein vaikeinta oli lukea juuri noita kiusaamiskohtauksia, joissa kymmenvuotiasta poikaa paljon vanhemmat lapset ja nuoret lähtevät joukolla nöyryyttämään yhtä yksinäistä. Pahuus ei ole pelkästään aikuisten ominaisuus.
     Nummen kirjoittaminen on todella taitavaa. Hän pääsee hyvin sisälle niin lapsen kuin aikuisenkin ajatusmaailmaan. Vaikka teemat ovat rankkoja, saa kirjailija lukijan kuitenkin lukemaan kirjan loppuun asti. Haluan ehdottomasti lukea myös Kiinalaisen puutarhan.
    Suosittelen ehdottomasti! Erinomainen kirja tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta -trilogia

"Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille, jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on."


Taru sormusten herrasta (Lord of the Rings 1954-55, WSOY, suomentaneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen) on fantasiakirjallisuuden esikuva ja kulkakivi. Pitkä trilogia kuljettaa lukijaa monien maiden ja seutujen halki pienestä Konnusta aina Mordoriin asti.
    Tarina alkaa Bilbo Reppulin syntymäpäivistä. Hän on säilyttänyt retkeltään saamaansa kummallista sormusta vuosikaudet ja antaa sen perinnöksi veljenpojalleen Frodolle. Pian selviää, ettei näkymättömäksi tekevä sormus ole ollenkaan vaaraton ja että sitä hamuaa yksi jos toinenkin taho. Alkaa pitkä matka pahamaineisen Mordorin Tuomiovuorelle, joka on ainoa mahdollinen paikka sormuksen tuhoamiselle. Matkalle lähtee sekalainen joukko saattamaan Sormuksen kantajaa.
    Olipas melkoinen kertomus! Taisin joskus yläasteella yrittää lukea tätä, mutta hyydyin heti alkuun. Nyt en ymmärrä, miksi. Toisella kerralla trilogia nimittäin imaisi mukaansa aika nopeasti ja pidin seikkailusta kovasti. Fantasia on jäänyt viime vuosina vähälle ja olikin virkistävää lukea tätä genreä pitkästä aikaa. Täytyy tosin myöntää, että toisen kirjan aikana oli melkoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten tarina kulki taas. Ymmärrän nyt hyvin, miksi niin monet rakastavat Sormusten herraa.
     Tarina noudattelee fantasian tavanomaista kaavaa; yksi henkilö saa valtavan vastuullisen tehtävän, jonka onnistumisesta riippuu koko maailman tulevaisuus. On sota hyvän ja pahan välillä ja suurin osa tarinasta on matkustamista. Tämä annettakoon kuitenkin kliseisyydessään anteeksi, sillä Sormusten herrahan on ensimmäisiä fantasiakirjoja ja genren määrittelijöitä. On myös huomionarvoista, ettei pahan ja sankarin välillä ole ratkaisevaa lopputaistelua. Paha, tässä tapauksessa Sauron, ei edes henkilökohtaisesti esiinny missään kohtauksessa! Hän onkin ehkä enemmän eräänlainen pahuuden metafora.
     Henkilöt ovat varsin kiinnostavia ja moniulotteisia. Jako hyviin ja pahoihin ei ole niin mustavalkoinen kuin fantasiakirjoissa yleensä. Sormus herättää kunkin syvimmät halut ja himot sekä luonteen pimeän puolen. Hyvinkin sankarillisista henkilöistä paljastuu inhimillistä heikkoutta, mikä on hyvä. Tosin pahat olennot sitten myös todella ovat pahoja; heistä ei juurikaan löydy pehmeämpiä puolia, tosin kuvaus keskittyykin lähinnä hyvän puolella oleviin.
     Pidin eniten Samista ja Gandalfista. Sam on uskollinen ja vilpitön, hyvin sympaattinen henkilö. Gandalf taas on kunnioitettava ja viisas vanhus, jossa on valtavasti voimaa. Hänestä löytyi myös melko odottamatonta huumoria. Frodo on varsin tylsä päähenkilö yksitotisuudessaan. Hänen tuntojaan kuvataan kyllä runsaasti, mutta seurueen muut jäsenet ovat eloisampia ja mieleenpainuvampia. Aivan erikoismaininta on annettava Klonkulle, koska hän on niin kummallinen tapaus. Kaikista tuon olennon pahoista teoista ja pohjattomasta ahneudesta huolimatta minun kävi häntä valtavasti sääliksi. Klonkku on kiduttavassa pakkomielteessään kertakaikkisen säälittävä.
     Trilogiasta löytyy perinteisen aiheensa puitteissa opettavaisuutta. Useimmat hyvän puolella toimivat ovat varsin esimerkillisiä tehdessään raskaan velvollisuutensa. Elämässä jokaisen kohdalle varmasti sattuu tilanteita, joissa on tehtävä valinta oikean ja väärän väliltä, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Näihin hetkiin liittyy usein sosiaalista painetta toimia moraalia vastaan. Taru sormusten herrastahan on kuvaus juuri tällaisesta tilanteesta mielikuvituksellisessa ja isossa mittakaavassa. Ehkä siksi pidän tämän genren kirjoista. Allegorisuus ja moraalikysymykset ovat mielestäni kiinnostavia.
      Suosittelen lämpimästi. Ei tietysti kevyimmästä päästä genren kirjoja (ainakaan sivumäärässä), mutta mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Liebster Award

 Sain Pihiltä naiselta tämän suloisen tunnustuksen, kiitos! (:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.
 
 1. Onko sinulla kirjallisuusgenreä, jota et lue (esim. novellit, sarjakuva, runous, dekkarit, romantiikka, historialliset romaanit, scifi jne.)? 
- Jaa-a... Nykyään suhtaudun genreihin paljon avarakatseisemmin kuin ennen. Sarjakuvia ja scifiä ei tule luettua kyllä oikeastaan ikinä, mutta aikeissa on muuttaa tämäkin asiantila. Scifi jotenkin vaikuttaa minusta kauhean vaikealta, mutta eihän se välttämättä ole. Sarjakuvista pidän, mutta olen niiden suhteen melko ronkeli enkä oikein tiedä, miten bloggaisin niistä... En osaa käyttää skanneria, ja kuvaton sarjispostaus olisi melko outo. :D
 
 2. Huonoin lukemasi kirja?
- Kauhean vaikea kysymys! Tuleehan sitä hutejakin silloin tällöin, mutta useimmiten ne kirjat ovat vain tylsiä tai keskinkertaisia, eivät suorastaan huonoja. Kun selaan blogia, niin oikeasti huonoina tulevat mieleen Jude Deveraux'in Tie unelmiin ja Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. Jälkimmäisen kohdalla olen tosin alkanut miettiä, että taisin olla vain liian nuori ymmärtääkseni. Jo nyt esseet ehkä aukenisivat paremmin. Tie unelmiin oli epäuskottava ja pettymys kirjailijan eroottisten historiallisten romantiikkapokkarien jälkeen. :D
 
3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekee mieli hehkuttaa? Jos, niin mikä?
-  Montakin! Ylitse muiden taitaa olla Herbjørg Wassmon Dinan kirja. Lukekaa se, ihmiset! Hieno ja poikkeuksellinen historiallinen romaani. Olen postauksen jälkeen ollut salaa kauhean pettynyt, koska kukaan ei ole kommentoinut kirjaa millään tavalla. :D Voimakirja-tunnisteen takaa löytyvät itselleni erityisasemassa olevat lukukokemukset. Niitä kaikkia haluan hehkuttaa.
 
4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vai ns. järkäleen?
- Vielä muutama kuukausi sitten olisin epäröimättä vastannut "Ohuen!", mutten enää. Olen innostunut järkäleistä! Niissä on usein mukava rytmi ja ne eivät lopu kesken heti kättelyssä.
 
5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
- Kyllä. Teen kävely/hölkkälenkkejä ja kahvakuulaan. Kirjoitan myös yksityistä blogia ja sen ohella ajoittain päiväkirjaa. 
 
6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?
- Tykkään tietokirjoista, kun vain sattuu mielenkiintoinen aihe. Psykologia kiinnostaa minua erityisesti, ja sen aiheisia opuksia on tullutkin luettua useampi. Minullahan on menossa Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste, jossa on ideana lukea tietokirjoja eri genreistä. Filosofia on toinen genre, kolmatta en vielä tiedä. 
 
7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?
- En yleensä kuljeta lukemista mukanani, koska harvoin menen minnekään, missä olisi tilaisuus lukemiseen. Kaikenlaisissa odotustiloissakin on yleensä lehtiä. Tosin terveyskeskukseen otan aina kirjan, koska siellä on todella huono lukemisto. :D Onneksi äärimmäisen harvoin tarvitsee käydä siellä. 
 
8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?
- Olen lukenut melko lailla aktiivisesti 7-vuotiaasta asti, jolloin opin lukemaan. Viime vuosina on ollut passiivisempia kausia, mutta muuten olen lukenut ns. aina paljon.
 
9. Paras kuuntelemasi äänikirja?
- En ole koskaan tainnut kuunnella äänikirjaa... Ellei niitä radiosta tulevia pikku pätkiä lasketa. En ole tähän mennessä ollut kiinnostunut kuuntelemaan. Luen itse suhteellisen nopeasti enkä todennäköisesti jaksaisi kuunnella kovin kauan.
 
10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?
 - Peter Høegin Norsunhoitajien lapsille nauroin makeasti moneen kertaan. Miina Supisen 
Liha tottelee kuria nauratti myös kauheasti. Apatosauruksen maakin oli hyvä. Ääneen naurattavia kirjoja on muuten melko harvassa!
 
11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?
- Markus Nummen Karkkipäivän. Se on vielä alkutekijöissään, mutta vaikuttaa lupaavalta.

Kysymykset:

1. Millaisen kirjan kirjoittaisit, jos osaisit?
2. Oletko niitä ihmisiä, joilla leipomukset, askartelut yms. projektit menevät kuten Strömsössä vai päinvastoin?
3. Jos sinun pitäisi lahjoittaa iso summa johonkin apua tarvitsevaan kohteeseen, mihin lahjoittaisit?
4. Mikä on oudoin tilanne, johon olet joutunut?
5. Onko suhteesi syömiseen, ruokaan ja herkkuihin rento ja vapautunut vai ei?
6. Mikä on lempiherkkusi?
7. Onko sinulla jonkinlaista "elämänfilosofiaa" (esim. "Kaikki järjestyy lopulta")?
8. Mitä positiivista on tapahtunut viimeisten seitsemän päivän aikana?
9. Noudatatko tarkasti hyviä elämäntapoja vai oletko "rentoilija"?
10. Onko sinulla jokin pieni suuri taito (esim. viheltäminen, muffinssien tekeminen, riippuliito...)?
11. Mihin huomiosi kiinnittyy, kun tapaat uuden ihmisen?

Haastettavat:

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Maaliskuun maailmoja

Maaliskuu oli yllättävän lukuisa kuukausi; yhteensä seitsemän kirjaa! Minä kun luulin koko kuun menevän Sormusten herran parissa... Enkä lopulta saanut sitä loppuun viime kuun aikana.
Ei se mitään, sillä kaikenlaista kiinnostavaa tuli luettua taas:
  • Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi
  • Ray Monk ja Raphael Frederic (toim.) - Suuret filosofit
  • Elina Reenkola - Nainen ja viha ~ Aggressio voimavaraksi
  • L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään
  • L. M. Montgomery - Jane ja saaren kutsu
  • Belitz-Henriksson, Oja ja Ranta - Naisen iholla ~ 32 tarinaa tatuoinneista
  • Janne Seppänen - Katseen voima ~ Kohti visuaalista lukutaitoa
Hämmästyin huomatessani, että Monte Cristo ei kuulunutkaan viime kuun luettuihin, mutta sekin oli niin järkäle, etten aivan ehtinyt. Hyvin antoisa lukukokemus! En ymmärrä, miten se ensimmäisellä kerralla jäi nopeasti kesken...
    Suuret filosofit oli alkuvuoden mittainen projekti, mutta tuli luetuksi. Hyvä tekstikokoelma, joskin varsin haastava.
    Reenkolan kirja ei ollut niin hyvä kuin olin toivonut, muttei huonokaan. Kaikenlaista mielenkiintoista löytyi.
     Montgomery on ollut kova sana pitkin kulunutta vuotta. Olen lukenut jo neljä romaania häneltä! Harmittaa aika paljonkin, etten laiskuuksissani tehnyt kahdesta niistä arviota. Saattaa olla, että paikkaan puutteen vielä.
Montgomery on ollut ihanaa luettavaa ja jatkan hänen kirjojensa parissa varmasti edelleen.
    Tatuointikirja oli yllättävä lisä lukemistoon ja valloittava sellainen. Kuvat ja tarinat ovat jääneet mieleen.
Seppäsen kirja on yksi pääsykoekirjoista enkä aio tehdä siitä arviota. Se ei oikein sovi suunnitelmiini kansankynttilähaasteen suhteen.
    Jos nyt paras pitää valita, niin se taitaa kyllä olla tuo Monte Criston kreivi. Nyt romaani on jo etääntynyt, koska sen lukemisesta on jo sen verran aikaa, mutta se on ehdottomasti mieleenpainuva lukukokemus.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Belitz-Henriksson, Oja ja Ranta - Naisen iholla ~ 32 tarinaa tatuoinneista

"Pidän sormitatuointejani henkilökohtaisina kapinakuvina kaikkia niitä vastaan, joiden mielestä naisen ei ole soveliasta tatuoida sormiaan." - Destemóne Koivunen

Destemóne Koivunen
Naisen iholla (Tammi 2013) on upea taidekirja täynnä eri-ikäisten ja -kokoisten naisten tatuointeja ja tarinoita. Kuvat ovat todella laadukkaita ja onnistuneita, ja niitä jää katselemaan pitemmäksikin aikaa melkein huomaamatta.
    Voitin kirjan Jenny Belitz-Henrikssonin viehättävästä blogista arvonnassa ja olen siitä iloinen. Tällaista kirjaa ei tule usein vastaan enkä koskaan olisi varmasti raskinut hankkia sitä omaksi. Lukukokemus oli kiinnostava siinäkin mielessä, että olen Belitz-Henrikssonin blogin kautta seurannut haaveen muuttumista konkretiaksi. Täytyy sanoa, että haave on toteutettu onnistuneesti!
    Pidin siitä naiseuden kirjon moninaisuudesta, joka tulvii kirjasta. Vanha myytti tatuointien sopimattomuudesta naisille kumoutuu täysin, niin hienoja ja kantajiensa näköisiä kuvat ovat. Kirjan naisia ei voi olla ihailematta; jokaisen on pitänyt ainakin ajatuksen tasolla miettiä tuota vanhaa myyttiä, osa on saanut arvosteluakin osakseen. Päätös tatuoinnin ottamista on aina rohkea, sillä tatuonti on kuitenkin varsin pysyvä asia, vaikka sen voikin nykyään (vaivalloisesti) poistaa. Oli virkistävää, miten eri tavalla naiset suhtautuivat kuviinsa. Osalle ne olivat lähinnä koristuksia, osalle identiteetin ilmentymä, joillekin elämänkulun merkkipaaluja.
Inka Halme
    Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään pinnallinen kuvien pällistely, vaan kannanotto naisena olemiseen ja naisten asemaan. Erityisesti vanhemmat naiset ovat tahtomattaankin olleet tienraivaajina aikana, jolloin tatuoinnit eivät olleet ollenkaan yleisiä Suomessa, varsinkaan naisilla. Tatuoituihin naisiin kiinnitetään vielä nykyäänkin enemmän huomiota kuin tatuoituihin miehiin. Pidin siitä asenteensta, joka huokui tarinoista; nainen on itsenäinen subjekti, joka päättää kehostaan itse. Sukupuoliroolit ovat muutettavissa.
     Ihailin myös rohkeutta paljastaa elämänsä ja kehonsa. Varmasti kaikki mahdolliset kehotyypit ovat edustettuina ja oli hienoa lukea naisten hyväksynnästä itseä kohtaan. Vaikutuin erityisesti kahdesta yli 60-vuotiaasta, Riitta Heinosta ja Marja Rautavaarasta.
Riitta Heino
He osoittavat, etteivät tatuoinnit muutu hirveän näköisiksi kehon vanhentuessa, vaan tuovat sille ainutlaatuisen lisän. Myös voimakkaasti valtavirrasta poikkeavasta Maria Sintosesta oli innostavaa lukea; niin itsenäinen, kaunis nainen! En ole koskaan nähnyt ihmistä, jolle kalju sopisi paremmin kuin hänelle. Myös koko selän peittävä suuri väritatuointi salpasi hengen, se on niin hieno. 
     Suosittelen ehdottomasti lukemaan! En itse ole koskaan ollut tatuontivastainen (päinvastoin, otan tatuoinnin joku päivä varmaan itsekin), mutta silti kirja oli avartava. Toivottavasti se osaltaan murtaa ennakkoluuloja, kuten Belitz-Henriksson toivoo esipuheessaan.

"Minulla ei ole omaa pihaa, niinpä oma pihlajani on minussa." - Mia Kuivamäki

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

L. M. Montgomery - Jane ja Saaren kutsu

"Lantern Hill oli kolmikulmaisen maapalan kärjessä, jonka toisella sivulla oli merenlahti ja toisella satama. Heidän ja meren välissä oli hopean- ja lilanhohtoisia hiekkadyynejä. Ne ulottuivat vallina satamaan, jossa suuret ja kimmeltävät, siniset ja valkoiset aallot ryöppysivät aurinkoiselle rannalle. Salmen takana kohosi taivasta vasten valkoinen majakka ja sataman toisella puolella purppuraisten kukkuloiden varjoisat harjanteet, jotka uneksivat toisiinsa kietoutuneina. Ja kaiken yllä väikkyi Prinssi Edwardin saaren sanoinkuvaamaton lumo."

L. M. Montgomeryn Jane ja Saaren kutsu (Jane of Lantern Hill 1937, suomentanut Sisko Ylimartimo, Minerva 2013) on tulvillaan Prinssi Edwardin saaren lumoa. Kuten Ylimartimokin loppusanoissaan mainitsee, kirja on ennen kaikkea ylistyslaulu tuolle viehättävälle pienelle saarelle.
     Jane on onneton ja kömpelö nuori tyttö, joka asuu suloisen äitinsä, kylmän isoäitinsä ja tympeän Gertrude-tätinsä kanssa ylenpalttisen hienossa talossa Gay Street 60:ssä. Tyttärestään sairaalloisen mustasukkainen isoäiti tekee kaikkensa saadakseen Janen olon kurjaksi ja myös onnistuu siinä. Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun vihattu isä lähettää Saarelta kirjeen ja vaatii tyttöä luokseen kesäksi. Siitä alkaa muutos, joka sysää kaiken entisen raiteiltaan.
      Miten ihanaa voida sanoa, ettei Montgomery kuitenkaan pettänyt tälläkään kertaa! Runotyttö-postauksessa marisin modernista suomennoksesta ja täytyy myöntää, että kirjan alkupuoli oli minusta melko laimea. Se oli liian siloinen ja onnellinen ollakseen tarpeeksi uskottava. Tämä ongelma tosin on olemassa koko kirjan ajan, mutta jotenkin en enää välittänyt siitä. Kirjassa on niin paljon lumovoimaa, että epäuskottavuus ei voi pilata sitä. Romaani on tulvillaan elämäniloa ja onnea pienistä asioista sekä tervehenkistä järkeä ja reippautta, mikä oli lohdullista luettavaa nyt. Oikeastaan suurin osa kirjailijan teoksista on eräänlaista lohtukirjallisuutta; niissä on vanhanaikaisuutta, huumoria ja kauneutta.
      Kirja on paitsi ylistystä Saarelle, myös ihana kehityskertomus. Kömpelön ja nujerretun tytön kasvu itsevarmaksi ja onnelliseksi on virkistävää luettavaa. Lukiessani tunsin kaikuja Sinisestä linnasta, jossa Janea huomattavasti vanhempi, jo aikuinen nainen, ottaa elämästä kiinni ja tulee onnelliseksi kaiken mitätöimisen jälkeen. Montgomeryn sanoma, jos niin voi sanoa, on voimaannuttava: kaiken ikävän jälkeen ihminen voi tulla onnelliseksi, jos uskaltaa pyrkiä siihen. Parasta tässä on se, että kirjojen fiktiivisyys ei tee tuosta ajatuksesta epärealistista. Ihminen todella voi yltää ihmeisiin enkä usko sen olevan mahdotonta kellekään. Tarvitaan vain rohkeutta.
      Mikä sitten oli minusta epäuskottavaa? Kaiken tapahtuminen loppujen lopuksi varsin helposti ja asioiden täydellisyys.Kun isä ja Jane etsivät taloa, heillä on täsmälleen sama maku ja samat mielipiteet. Täydellinen talo myös löytyy ja elämä Saarella on hyvin harmonista. Toisaalta tämä kaikki on, kuten sanottua, ihanan lohdullista. Silti se meni hieman liian pitkälle. Tähän nähden olen lopun suhteen täysin ristiriitainen; se jos mikä oli epäuskottavan täydellinen, mutta en välittänytkään vaan olin iloinen! Tässä suhtautumisessa on selvästi samaa kuin Runotytön päälleliimatussa onnellisessa lopussa, sillä myös Jane ja Saaren kutsun loppu on äkillinen ja päälleliimatun oloinen. Olen kuitenkin aivan heikkona onnellisiin loppuihin ja melkein itkin, kun kaikki meni niin hyvin!
      Kielestä on pakko mainita tarkemmin. Ainakin aluksi kieli tuntui liian nodernilta. Osansa on tietysti miljööllä ja ajankohdalla, jotka eivät kuulu suomentajaan tietenkään mitenkään. Eletään 30-lukua ja kirja vilisee modernin maailman asioita, kuten autoja, bensa-asemia, aamiaishiutaleita ja puhelimia. Tämä kaikki tuntui vaikealta hyväksyä erityisesti haaveellisen ja vanhanaikaisen Runotytön jälkeen. Useampaan kertaan vilahtaa ilmaus "kuinka hurisee", mikä nosti karvat pystyyn. Lisäksi 'välkky' tuntui vieraalta. Olen myös melko varma, että 'makrillipilvet' on käännöskukkanen; muistelen joskus lukeneeni, että mackerel sky tarkoittaa pilvenhattaraista taivasta. Joka tapauksessa makrillipilvi on mahdoton ilmaisu! Tosin päätäni pantiksi en voi lyödä. Kuitenkin otan osan kielimoitteistani takaisin, sillä en ainakaan jonkin ajan jälkeen kiinnittänyt tällaisiin seikkoihin huomiota. Suomennos tuntui ihan hyvältä alun jälkeen. En sitten tiedä, totuinko vai muuttuiko kieli jotenkin.
     Suloinen matka Saarelle! Suosittelen kyllä, vaikkei kirja ylläkään kirjailijan parhaimmistoon.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään

"Pieni, typerä, unelmoiva, onnellinen, tietämätön nelitoistavuotias! Aina kuvittelemassa, että edessä olevat vuodet kätkivät jotakin suurta, ihmeellistä ja kaunista. Aivan varma, että 'vuorten hohto' olisi tavoiteltavissa. Aivan varmana, että unelmat aina toteutuisivat. Huspu nelitoistavuotias, joka kuitenkin oli tiennyt, miten olla onnellinen.
     - Kadehdin sinua, Emilia sanoi. - Kunpa en olisikaan avannut kirjettäsi, pikku hupakko. Palaa takaisin varjoiseen menneisyyteen äläkä koskaan tule uudelleen - pilkkaamaan minua. Valvon varmaan sinun tähtesi. Makaan hereillä koko yön ja säälin itseäni."

L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian viimeinen osa Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927, suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949, WSOY 2005) on päällisin puolin nuoren naisen rakkauskärsimyksiä ja kirjallista kunnianhimoa. Syvemmällä on kuitenkin vielä yksi teema; itsepetos ja sen tuoma kärsimys.
     Aivan alkuun on todettava, etten voisi olla kovin monen kirjan kohdalla niin puolueellinen ja subjektiivinen kuin tämän. Sain 11-vuotiaana trilogian yhteisniteen joululahjaksi ja näiden kahdeksan vuoden aikana olen lukenut erityisesti kaksi viimeistä osaa lukemattomia kertoja. Viime kerrasta tosin on jo pari vuotta aikaa, mikä toi kiinnostavan perspektiivin lukemiseen. Trilogia on mielestäni kirjallisuuden suurimpia helmiä ja Montgomeryn parasta antia. Kaiken lisäksi koin tällä lukukerralla voimakasta samastumista Emiliaan, mikä tekee arviostani entistäkin subjektiivisemman - ja henkilökohtaisen.
     Kolmososa kattaa Emialian ikävuodet 17-24, joiden aikana hänessä tapahtuu varsin suuria muutoksia. Koska tarina oli minulle läpikotaisin tuttu, luin suurimman osan romaanista raskain sydämin. Aivan alussa hän on kevytsydäminen ja unelmoiva tyttö, johon lukijat ovat kahdessa ensimmäisessä osassa tottuneet. Koko elämä on lukion jälkeen edessäpäin ja ihastuminen (ellei jo rakkaus) Teddyyn itsestään selvää. Hyvin pian varjot kuitenkin hiipivät tytön elämään Teddyn muutettua saarelta opiskelemaan. Rakkaus muuttuukin epävarmemmaksi ja Emilia itse kokee hupsun ihastumisen toiseen mieheen, mikä määrittää tulevaisuuden arvaamattoman pitkälle. Monet väärinkäsitykset, pahat puheet ja Emilian ylpeys lisäävät nuoren naisen kipua.
     Emilian tuskasta oli hyvin kivuliasta lukea nyt, kun luin tätä ensi kerran täysi-ikäisen silmin ja ymmärsin kaiken aivan eri tavalla kuin peruskouluaikoina. Yksinäisyys, eristyneisyys ja hylkäämisen tunteet ovat universaaleja ja varmasti jokainen on joskus kokenut ne. Pidin siitä, miten lempeästi Montgomery kuvaa nuoruuden kipuilua ja rakkautta, joita useimmiten vähätellään ja jopa pilkataan. Kertojan äänestä kuultaa vanhemman ihmisen elämänkokemus, mutta silti hän ei vähättele Emilian tuskaa. Nykyaikaisesta näkökulmasta Emilia on selvästi masentunut; elämä näyttäytyy hänelle uuvuttavana ja vaikeana kestää. Hän on pimeydessään lohduttoman yksin sekä aikansa ymmärtämättömyyden että oman ylpeytensä vuoksi.
    Kuten mainittua, itsepetos on kirjassa yllättävän vahva teema, jota en ole kunnolla tajunnut aiemmilla lukukerroilla. Toki Emilian itsepetos hänen lupautuessaan Deanille on täysin selvä, sehän on kirjoitettu auki. Kuitenkaan Emilia ei ole tässä asiassa ainoa; Deankin myöntää, että hänen "olisi pitänyt tietää, että nuoruus kuuluu nuoruudelle". Deanhan vieläpä manipuloi Emilian valintaa haukkumalla hänen esikoisromaaniaan valheellisesti. Itsepetos kuultaa myös Teddystä ja Ilsestä. Ilse heittäytyy riehakkuuteen teeskentelevästi ja uskottelee sekä itselleen että muille entisten aikojen välittömyyden olevan saavutettavissa suurkaupunkivuosien jälkeen. Samaan levottomuuteen hän piiloutuu hänen ja Teddyn häiden lähestyessä. Häät ovatkin varsinainen itsepetoksen ilmentymä; Ilse rakastaa oikeasti Perryä ja Teddy Emiliaa. Kumpikin vain haluaa kiistää sen uskoessaan tunteen olevan yksipuolinen. Yhteistä tälle kaikelle on valheiden tuottama suunnaton kärsimys ennen kaikkea ihmisille itselleen, mutta myös läheisille. Kirjailija tuntuu tarinan kautta varoittavan lukijoita epärehellisyyden vahingollisuudesta. Itselle kerrotut valheet ovat usein niitä pahimpia.
    Onneksi kaiken synkkyyden keskellä on myös sitä ihanaa ja tuttua montgomerylaista huumoria. Olen aina pitänyt siitä, mutta nyt nautin siitä enemmän kuin koskaan. Se ei ole pilkkaavaa eikä alistavaa, vaan lähinnä ilkikurista. Tässä romaanissa se pulpahtelee lakonisista toteamuksista, henkilöiden puheenparresta yleensä ja hullunkurisista kosimisista. Jälkimmäisistä kirjailija on ottanut kaiken ilon irti; löytyy hullua kirjailijaa, japanilaista prinssiä ja viulunsoittajaa. Nämä kohtaukset ovat tervetullutta kevennystä muuten varsin raskaaseen ja tummasävyiseen tarinaan. Montgomeryn huumori ilmenee usein epämiellyttävissä ja itsetyytyväisissä henkilöissä, tässä tapauksessa erinäisissä sukulaisissa. Minun on pakko laittaa tähän pätkä, joka koskee Ilsen isää, tohtori Burnleytä:

"Kaikki oli valmiina. Hääpäivällinen miellytti vieläpä tohtori Burnleytäkin, joka oli määrännyt että sen piti olla oikea entisaikainen hääpäivällinen.
     - Ei mitään nykyaikaisia ripsauksia sitä ja tätä. Morsian ja sulhanen eivät ehkä välitä paljosta, mutta meillä muilla on vielä vatsa tallella. Ja nämä ovat ensimmäiset häät vuosiin. Me olemme päässeet melko lähelle taivasta ainakin yhdessä suhteessa - emme ole naineet emmekä naittaneet. Haluan tuhlata. Ja sano Lauralle, ettei hän taivaan tähden ulvo häissä."
 
    Muistelen, että ammoin Sallan päiväkirjassa oli jonkinlaista keskustelua ns. pakollisesta, romanttisen onnellisesta lopusta. Ilmeisesti Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa niin paljon nuoren naisen rakkaudesta, mutta hänen aikanaan rakkauskuvioita ei voinut oikein jättää poiskaan. Tunnustan, että loppu on melko kömpelö, päälleliimattu. Silti iloitsen hengessä joka kerta lukiessani, kun väärinkäsitykset ja ylpeys voitetaan ja Emialia saa Teddynsä. En kerta kaikkiaan kestäisi kirjan synkkyyden jälkeen onnetonta loppua! Nautiskelen kliseisyydestä häpeämättömästi, vaikka loppu onkin kieltämättä töksähtävä.
     Lopuksi on vielä ylistettävä kieltä. Miten sopiva käännöksen kieli onkaan tähän romaaniin! Se on vanha - vuodelta 1949 - ja juuri sopivasti ajan patinoima. Mitään hirveän vanhahtavia ilmaisuja ei löydy, mutta kieli on kautta linjan entisaikaisen rikasta sisältäessään sanoja, joita enää harvoin ainakaan puhekielessä kuulee. Kunpa tällaista tyyliä käytettäisiin vieläkin! Vertailun vuoksi, Jane ja Saaren kutsu on minulle vaikea kielen vuoksi (itse kirjasta lisää myöhemmin). Käännös on minusta kiusallisen, epäsopivan moderni. Minä haluan vanhan ajan maailmaan Montgomeryn parissa enkä halua löytää moderneja ilmaisuja. Lukiessani näitä kirjoja peräkkäin koin Runotytön entistä suurempana helmenä.
     Turha erikseen mainitakaan, että suosittelen! Arvio paisui yli äyräiden, kuten ounastelinkin, mutta ei se mitään. Pitkä arvio on usein merkki kirjan ansioista.