Louisa M. Alcott - Pikku naisia (Naistenviikko & kolme kirjaa -haaste)

 


"Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainotakaan sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan."

Alkuperäisteos Little Women (1868-69). Suomentanut Tyyni Haapanen. WSOY 1969.

Päätin aiemmin tänä vuonna osallistua #kolmekirjaahaasteeseen ja nyt olen lukenut ensimmäisen haastekirjani. Ajatuksena on siis lukea uudestaan jo ennen luettuja kirjoja. Samalla osallistun tämän vuoden naistenviikkohaasteeseen.

Olen saanut tämän äitini vanhan kappaleen 11-vuotiaana ja se on suuri aarre. Sisällöltäänkin kirja on ihastuttava: se on tulvillaan menneen maailman suloa ja viehättävää viattomuutta.

Tarina alkaa, kun joulu lähestyy ja sisällissodan pauhut ovat vieneet perheen isän sotilaspapiksi rintamalle. Lahjojen sijaan lapset saavat omat kappaleensa Kristityn vaellusta, jonka on määränä toimia heille eräänlaisena henkisenä oppaana elämässä. Niinpä perheen tytöt Meg, Jo, Beth ja Amy alkavat ponnistella. Jokaisella on omat velvollisuutensa ikänsä ja taitonsa mukaan. Luvassa on myös hauskuutta, sillä he tutustuvat naapurin veitikkamaiseen poikaan Laurieen ja tämän isoisään.

Olipa ihastuttavan raikasta lukea pitkästä aikaa tällainen tarina! Kuten esittelystä huomaa, kirja on hyvin uskonnollinen. Usko korkeampaan johdattaa Marchin perhettä eteenpäin pienissä ja suurissa murheissa. Juuri uskonnollisuus teki kirjasta jotenkin raikkaan, koska uskontoa käsitellään nykykirjallisuudessa perin harvoin ja yleensä aina kielteisessä valossa. Marchin perheelle Jumala ei ole synkkä tuomari vaan Paimen, joka auttaa.

Romaani on myös aikaansa nähden yllättävän nykyaikainen joissain seikoissa. Esimerkiksi perheen äiti toivoo lastensa tulevan mieluummin onnellisiksi vanhoiksipiioiksi kuin onnettomiksi vaimoiksi! Hyvinkin moderni ajatus 1800-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin. 

Kirjan hahmot on myös luotu taiten. Meg ja Amy ovat turhamaisuuteen taipuvaisia, Jo taas on poikamainen ja Beth tuskallisen ujo. Pidin valtavasti heistä kaikista. Se toki surettaa edelleen kaikkien vuosien jälkeen, että poikamaisen Jon on mukauduttava hienoksi neidiksi sopiakseen tuon ajan raameihin. Muistan miten kiukkuiseksi tulin siitä lapsena! 

Edelleen paikkaansa pitävä klassikko eikä suinkaan sieltä vaikeasta päästä. Suosittelen mieluusti myös monia jatko-osia, joita tällä kirjalla on.



Kommentit

MarikaOksa sanoi…
Pikku naisia on ihana <3. Tästähän on hiljattain ilmestynyt aivan uusi painos (Art House taisi olla kustantaja), ja vaikka siinä onkin kaunis kansi, pidän tästä vanhasta tutusta kannesta enemmän. Se on niin nostalginen ja omasta nuoruudesta tuttu! Olen lukenut itsekin kirjan nyt aikuisena uudelleen ja tuo uskonnollisuus hyppäsi nyt jotenkin enemmän esille. Se ei ollut jäänyt päällimmäisenä mieleen aiemmilta lukukerroilta.
Takkutukka sanoi…

Voi mikä ihanainen kantta myöten ja samat nostalgian tuulet kuin MarikaOksalla virisivät myös täällä! Ei nuorna naisenalkuna tuolla uskonnollisella osalla ollut merkitystä, vaan henkilöiden ja tarinan mukana tunnelmoitiin; saattaisi olla toinen tilanne nyt, ja siksipä annan kultaisen lukumuiston hehkua sinällänsä.
Lämmin kiitos Sinulle sen herättämisestä!
riitta k sanoi…
Rakastin näitä varhaisteininä, tietenkään en paljon enää muista. Sain tämän tädiltäni lahjaksi ja pidin sitä arteenani.
Anki sanoi…
MarikaOksa: Aikuiselle uskonnollisuus näkyy kyllä paljon selvemmin!

Takkutukka: Ihanaa, että heräsi hyviä muistoja! Jos ei uskonnollisuus niin nappaa, niin sitten kannattaa tosiaan harkita uusintalukua. :)

Riitta K: Olisi hauska tietää, mitä mieltä olisit nykyään!
tykkäsin Louisa May Alcottin tv-sarjasta jonka näin hiljattain
LauraKatarooma sanoi…
Oon monta kertaa lukenu tän kirjan ja sen jatko-osat. Ois kyllä jännää lukea pitkästä aikaa, edellisestä lukukerrasta on nyt varmaan 10v. Mitähän sitä nyt aattelis kaikesta?
Anki sanoi…
Hannele: Pitäisi joskus katsoa se!

Laura: Olisi kiva tietää, että mitä nyt tykkäisit :)
Celestine sanoi…
Voi, tämä on kyllä aivan ihana, yksi tärkeimmistä kirjoistani! Luin tämän viime keväänä uudelleen, kun olin nähnyt uusimman elokuvan. Minua häiritsi se, että välillä kerronta tuntui nykylukijalle turhankin moralisoivalta, mutta samalla kiinnitin huomiota tuohon moderniuteenkin. Ihanaa tässä ensimmäisessä osassa on mielestäni se, että vaikka romanssikuvioitakin sivutaan, pääpaino on sisarussuhteissa, se on mukavaa vaihtelua!

Omassa hyllyssäni olevassa painoksessa on kansikuva 1990-luvulla tehdystä elokuvasta, jonka olen myös kauan sitten nähnyt, mutta muistan, etten pitänyt siitä yhtään, koska tapahtumat tapahtuivat eri järjestyksessä kuin kirjssa ja rytmitys oli mielestäni vääränlainen. Lisäksi muistan inhonneeni Bethin näyttelijää, ja kirjoitin päiväkirjaankin raivokkaan merkinnän siitä, miten paljon tuota elokuvaa inhosin :D voisi ehkä joskus katsoa sen uudelleen ja katsoa, olenko yhä yhtä jyrkkä kannassani. Uusimmassa elokuvassa puolestaan oli omat ongelmansa, mutta tykkäsin näyttelijävalinnoista ja sen tavasta kertoa tarinaa.(Itkin melkein koko kaksituntisen, kyllähän sekin taitaa jotain kertoa! :D)
Anki sanoi…
Ihana kuulla lukumuistosi!
Minä en ole nähnyt yhtäkän filmatisointia tästä, pitäisi joskus etsiä joku versio. :)
Pearl Clover sanoi…
Oi, luin Pikku naisten alun monta kertaa pienenä mutta lopetin aina näytelmäkohdan jälkeen, koska jatko oli mielestäni tylsä. :D Myöhemmin luin kirjan uudelleen ja tykkäsin. Moraalin toitottaminen vähän väsytti, mutta toisaalta siitä saa itsekin uusia ajatuksia. Lisäksi mukana oli kaikenlaista hauskaa, kuten juurikin alu näytelmäkohtaus. Kirja on kyllä yllättävän moderni, mutta on ikävä kuinka Jo joutuu sopeutumaan. Alcott ei kuulemma olisi halunnut naittaa Jota mutta joutui kirjoittamaan juonen niin kustantajan pyynnöstä. Pidin varsinkin uudemmasta elokuvaversiosta ja muistan jostain syystä leijuneeni katsomisen jälkeen pari senttiä maanpinnan yläpuolella. :D Pidin myös elokuvan viittauksesta juurikin tähän kustantajan käskyyn.
Anki sanoi…
Mielenkiintoista tietoa! Elämä tietysti oli tyystin toisenlaista tuolloin kuin nyt. Pitänee tosissaan etsiä käsiinsä joku elokuvaversiokin. :)