Hanna Brotherus - Ainoa kotini

 


"Tanssiminen on tilan halkomista.

Tanssiminen on ilman läpi tunkeutumista.

Tanssiminen on painon kanssa leikkimistä.

Tanssiminen on ajan kanssa flirttailemista.


Kirjoittaminen on uteliaisuutta.

Kirjoittaminen on siivoamista.

Kirjoittaminen on kärsivällisyyttä.

Kirjoittaminen on kynällä tanssimista.


Koreografia on ihmiskehoilla kirjoittamista."

WSOY 2021.

Hanna Brotheruksen esikoisromaani Ainoa kotini on kaunis, raadollinen, herkkä. Se on kurotus kohti ihmisen sisäistä totuutta. 

Näin aluksi täytyy sanoa, että genrevalinta romaani hämmentää minua. Brotherus tuntuu selvästi kirjoittavan ihan itsestään ja perheestään, ei fiktiota. Olen myös lukemistani jutuista ymmärtänyt, että teos on valtavan omakohtainen. Miksei tämä siis ole elämäkerta tai muistelma? Tätä jään pohtimaan.

Brotherus panee itsensä täysillä likoon kirjassaan. Hän käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Hän on neljän lapsen äiti, lastensa isästä eronnut. Ennen kaikkea hän on myös tanssija ja koreografi. Nämä elämän kentät määrittävät häntä monin tavoin.

Kirjailija kuvaa sisäistä kipuaan juurakkona, joka syntyi jo lapsuudessa, kun äiti osasi pelkällä katseella saada hänet häpeämään. Kotona oltiin uskovaisia ja vaikeita tunteita pelättiin. Sitten sisko sairastui anoreksiaan ja koko perhe joutui mittavaan prosessiin. Lopulta sisko menehtyi nuorena rintasyöpään. Tämä suuri menetys on ollut Brotherukselle käänteentekevä. Ennen oli me, nyt on minä.

Anoreksia voi valitettavasti periytyä ja myös kirjailijan tytär sairastuu. Tässä pyörityksessä kaikki voimat ovat koetteilla, kun samaan aikaan poika on huumekoukussa. Lopulta vuosien jälkeen tytär asettaa kuvaannollisesti peilin äitinsä silmien eteen ja kehottaa häntä tajuamaan oman syömishäiriönsä. Ensireaktio on kieltäminen, mutta viimein kirjailija saa myönnettyä syvimmän salaisuutensa. Alkaa matka kohti totuutta.

Kirja oli todella vaikuttava. Näin paljasta tekstiä saa harvoin lukea. Silti en kokenut tätä kiusallisena tilttämisenä, vaan varsin inspiroivana tekona. Ylisukupolvisten haavojen eheyttäminen vaatii kurinalaista rehellisyyttä.

Lisäksi Brotherus on todella hyvä kirjoittamaan. Teksti on kuulasta, helppoa lukea, täynnä hienoja kielikuvia. Sitaattien arvoisia lauseita olisi ollut vaikka millä mitalla. 

Minulle teos tuli niin omakohtaiseksi, että on osittain vaikea kirjoittaa siitä. Tiedän hyvin, mitä on vihata omaa kehoaa, ainoaa kotiaan. Miten oudot säännöt voivat kahlita omaa vapautta. Käännetyt katseet, puhumattomuus, häpeä. Täydellisyyteen pyrkiminen.

Äitiysteemakin puhutteli, vaikken ole äiti. Koen tärkeäksi lukea nimenomaan itselle vieraista aiheista, koska haluan ymmärtää. Brotherus kerii äitiyttään auki pala palalta ja vimmaisella rehellisyydellä. Näin ulkopuolisena on vaikea käsittää, miten hän on selvinnyt kaikesta. Lastensa puolesta on kuitenkin valmis mihin vain.

Suosittelen ehdottomasti lukemistoon! Toivon, että Brotherus kirjoittaa lisääkin, ehkäpä jonkun täysin fiktionaalisen romaanin.

"Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua syödä. He haluavat pysyä siroina. Heille laihuus on mielikuvissa kaunista. Ymmärrän heitä, sillä kartalta katoaminen ja elämätön elämä ovat houkutuksia, joskaan eivät mahdollisuuksia. Jos ei syö, ei tunne, ja silloin on helpompaa. Jos ei syö, on vahva heikkoudessa. Jos ei syö, nousee muiden yläpuolelle kuin pullon henki. Ajatus henkiolentona säilymisestä on koukuttava konkreettisten ruumiiden maailmassa."

Kommentit

Elegia sanoi…
Jos ei syö, ei näy. Muuttuu näkymättömäksi, on turvassa. Jos ei syö, ei (nuilla) ole mitään mihin tarttua.

Oli pakko lisätä nämä (itsekin anoreksiaa todella kauan sairastaneena: se on todella monimuotoinen ja -syinen sairaus). Tämä kirja kiinnostaa minua kovasti, mutta unohdin kirjastoreissulla etsiä sitä! Onneksi pääsen uudelleen kirjastoon ensi viikolla, niin uusi yritys sitten. Tosin näin uudesta kirjasta saattaa olla varauksia.

Miksikähän tämä on tosiaan luokiteltu romaaniksi, kun ilmeisesti kyseessä on enemmänkin muistelmateos. Joka tapauksessa, kiitos avaavasta ja kiinnostavasta kirjoituksestasi!
Anki sanoi…
Kiitos omakohtaisesta kommentista! Syömishäiriöt ovat pirullisa sairauksia.
Olisi kiva tietää mitä tykkäät kirjasta!
Anneli A sanoi…
Kiva oli lukea postaustasi. Itse kuuntelin kirjan ja pidin kirjasta. Kirjan kirjoittaminen itsensä täysin avaten on vaatinut kirjailijalta rohkeutta ja päättäväisyyttä. Brotheruksen kieli on kaunista ja sujuvaa. Plussa vielä siitä, että Brotherus lukee kirjan itse. Kirja herättää paljon ajatuksia. En ole varmasti ainoa, joka löytää kirjasta monia yhtymäkohtia omaan elämään
Kaisa V sanoi…
Muutama lukija on minulle jo ehtinyt suositella tätä kirjaa, mutta sinun bloggauksesi teki todella vaikutuksen, etenkin lauseesi "Ylisukupolvisten haavojen eheyttäminen vaatii kurinalaista rehellisyyttä". Laitan kirjan varausjonoon, joka taitaa olla pitkä, mutta eipä tämä katso aikaa!
Anki sanoi…
Anneli: Kyllä, tässä on monia teemoja, jotka varmasti resonoivat lukijoissa.

Kaisa: Vau, kiitos! Tosi kiva, että olet laittanut kirjan varaukseen :)
Jokke sanoi…
Kiitos esittelystä. Rankka kirja, mutta toivottavasti auttaa lukijoita, himmaamaan ja hyväksymään itsensä. Luullakseni syömishäiriöt ovat lisääntymään päin, joten on hyvä että siitä puhutaan.
tanssiminen voi olla kivaa, sen tietää 89-vuotias äitini
Anki sanoi…
Jokke: Kyllä, tärkeä aihe puhuttavaksi!

Hannele: Tanssiminen on kyllä kivaa!
Mua hämmensi myös tämä omaelämänkerrallisuus, koska kuvittelin että tämä olisi jokin fiktiivinen teos. Joku muukin tässä vähän tökki - ihan täysin en edes tiedä mikä.
Anki sanoi…
Joo. Kaikki ei aina uppoa.
Seregi sanoi…
Onko tässä siis lyyrisiä elementtejä? Tuli mieleen tuosta ensimmäisestä lainauksestasi.
Anki sanoi…
Kyllä niinkin voisi sanoa, koin osan kirjasta hyvinkin lyyriseksi. Suurin osa on kuitenkin tavallisempaa proosatekstiä.
Anu Hirsiaho sanoi…
Kiitos hienosta, rehellisestä arviosta! Mulle tämä oli hittikirja keväällä, mutta juuri nyt en ehkä jaksaisi ottaa vastaan näin raskaita teemoja. Olen siis onnellinen, että sain tämän luettua sopivassa saumassa - juuri nyt kolahtaa enemmän aidompi fiktio, ei autofiktio.
Mulle tämä oli melkoinen pakkopullaa saattaa loppuun, mutta hei, en sentään jättänyt kuuntelua kesken vaikka kirjailija lukikin tekstin niin monotonisesti kuin olisi kauppalappua lukenut 😏
Kirjoitin blogiin mm näin:
Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.
Nyt kun kirjan kuuntelusta on pidempi aika, fiilikset ei ole muuttuneet mihinkään.
Itse en ole Brotheruksen kirjaa lukenut, ja olen heilunut kahden vaiheilla: lukea vai ei. Olen nimitääin törmännyt kahdenlaisiin, vastakkaisiin kommenteihin kirjasta. Sinä, samoin blogiimme kirjasta kirjoittanut lukupiiriläisemme Maija-Riitta melkein ylistätte kirjaa, ja sitten on niitä, joiden mielestä kirjailija tuo liikaakin esille ja tunnistettavasti esim. omien lastensa elämänvaiheet. Näistä kommenteistakin oli luettavassa tätä jakautumaa. En ole aikeissa vielä ainakaan kirjaa lukea tai kuunnella, joten jään arvailemaan, kumpaan ryhmään itse kuuluisin.
Anki sanoi…
Anu: Kyllä, kirjoille on aina oma saumansa!

Jane: Minulle taas tässä oli entisenä suorittajana tosi paljon samastumispintaa. Ehkä olisikin onnellisempaa, jos ei olisi ollut... :D

Airi: Tämä on tosiaan herättänyt mielipiteitä. Itsekin vähän mielessäni mietin noita lapsien osuuksia.