Katri Vala - Kootut runot
Ensimmäinen runoaiheinen merkintä!
Runokirja oli oikea tiiliskivi, mutta se tuli luettua sitten loppujen lopuksi aika nopeaa tahtia. Tosin lopun selitysosioita en jaksanut ruveta tankkaamaan, niillä ei niin kauheasti ole minulle väliä.
Nopealukuisuutta tietysti korostaa se, että yhdellä sivulla ei ollut paljon tekstiä, aina kun alkoi uusi runo, se alkoi alareunasta. En ymmärrä tätä logiikkaa, mutta en olekaan runoilija.
Kirjassa oli helmiä, ja pidin kyllä runoista. Silti jotain jäi kyllä puuttumaan. Parhaimmillaan runo osuu täysillä, niin että tuntuu sydämessä asti. Nyt se kokemus jäi puuttumaan. Vaikka yleensä tuo tunne tulee proosarunoista. Mutta paljon toki oli koskettavaa aineistoa, lapsista ja sodasta. Esipuheesta kävi ilmi, että Vala menetti yhden lapsistaan jo vauvana ja että hän maailmasta kiinnostuneena aisti sodan tulon, mutta silti järkytti siitä rajusti. Myös keuhkotauti vaivasi häntä.
Vala oli myös yksi 20-luvun Tulenkantajista.
Yhteenveto: Ei huono, muttei paraskaan. Silti olen todella iloinen, että luin tämän. Kieli on vanhaa, ja siitä pidin kovasti. Se sopii juuri runoihin erityisesti.
Näytteen antaminen on ihan kauhean vaikeaa näin laajasta opuksesta. Ei ehkä ole järkevää ottaa juuri loppusointuista runoa näytteeksi, mutta teen sen kuitenkin, kun tästä pidin aika paljon. (s. 308-309)
Valitus
Comtesse de Noailles
Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.
- Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen
lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.
Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...
Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,
saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.
- Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan
levännyt yksin päällä maan en koskaan!
Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,
voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!
Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,
kun vihreänä, päivänpunaisena kevät
uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!
Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,
vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan
eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan,
vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaan jää...
- Uus suku silloin elää kuumaa elämää,
ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.
He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen
ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.
Ma mitään näe en - ma hiljaa, kuollut oon,
en tunne enää elämä kuin oli armas ani...
Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani
ja tuntee, mitä sieluni pääll' oli maan,
käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,
käy sydän täynnä murhetta ja raskast' ikävää,
kosk' kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.
Runokirja oli oikea tiiliskivi, mutta se tuli luettua sitten loppujen lopuksi aika nopeaa tahtia. Tosin lopun selitysosioita en jaksanut ruveta tankkaamaan, niillä ei niin kauheasti ole minulle väliä.
Nopealukuisuutta tietysti korostaa se, että yhdellä sivulla ei ollut paljon tekstiä, aina kun alkoi uusi runo, se alkoi alareunasta. En ymmärrä tätä logiikkaa, mutta en olekaan runoilija.
Kirjassa oli helmiä, ja pidin kyllä runoista. Silti jotain jäi kyllä puuttumaan. Parhaimmillaan runo osuu täysillä, niin että tuntuu sydämessä asti. Nyt se kokemus jäi puuttumaan. Vaikka yleensä tuo tunne tulee proosarunoista. Mutta paljon toki oli koskettavaa aineistoa, lapsista ja sodasta. Esipuheesta kävi ilmi, että Vala menetti yhden lapsistaan jo vauvana ja että hän maailmasta kiinnostuneena aisti sodan tulon, mutta silti järkytti siitä rajusti. Myös keuhkotauti vaivasi häntä.
Vala oli myös yksi 20-luvun Tulenkantajista.
Yhteenveto: Ei huono, muttei paraskaan. Silti olen todella iloinen, että luin tämän. Kieli on vanhaa, ja siitä pidin kovasti. Se sopii juuri runoihin erityisesti.
Näytteen antaminen on ihan kauhean vaikeaa näin laajasta opuksesta. Ei ehkä ole järkevää ottaa juuri loppusointuista runoa näytteeksi, mutta teen sen kuitenkin, kun tästä pidin aika paljon. (s. 308-309)
Valitus
Comtesse de Noailles
Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.
- Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen
lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.
Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...
Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,
saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.
- Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan
levännyt yksin päällä maan en koskaan!
Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,
voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!
Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,
kun vihreänä, päivänpunaisena kevät
uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!
Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,
vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan
eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan,
vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaan jää...
- Uus suku silloin elää kuumaa elämää,
ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.
He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen
ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.
Ma mitään näe en - ma hiljaa, kuollut oon,
en tunne enää elämä kuin oli armas ani...
Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani
ja tuntee, mitä sieluni pääll' oli maan,
käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,
käy sydän täynnä murhetta ja raskast' ikävää,
kosk' kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.
Kommentit