L. M. Montgomery - Vanhan kartanon Pat
Lopultakin sain tämän kirjan käsiini! Sairastellessa on ainakin se hyvä puoli, että pitää levätä ja silloin lukeminen on parasta puuhaa. Kirja imaisi minut nopeasti sisäänsä eilen, ja tänään luin sen loppuun, kun en ennen nukkumaanmenoa millään jaksanut.
Ei ole kyllä toista Montgomeryn kaltaista! Hänen kielensä on kaunista, lumoavaa ja viisasta sekä ilkikurista huumoria. Hurmaavan Silver Bushin ympäristöön suorastaan imeytyy mukaan ja elää Patin mukana kaikki hänen hetkensä, niin onnelliset kuin sen kaikkein tuskaisimman, kun suloinen Bets kuolee yllättäen. Se koski minuun kauheasti, se on liian surullista! Muutenkin olen joutunut myöntämään elämän rajallisuuden ja ajan nopeuden. Kukaan meistä ei elä ikuisuuksia, ja vaikka kuinka haluaa uskoa, että nuoret ainakaan eivät kuole, hekin niin toisinaan tekevät. Betsin kuolema herätti pelon siitä, että joku ystävistäni saattaisi noin vain kuolla. Onneksi se ei ole todennäköistä!
Betsiin vielä liittyen, mielessäni kävi useasti lukiessani tyttöjen läheisestä ystävyydestä, että oliko se enää ainakaan loppupuolella pelkkää ystävyyttä? Heidän välinsä olivat niin läheiset ja rikkumattomat, ja Patin suru niin suunnaton. Totta kai ystävätkin surevat kovasti tuollaisen tilanteen kohdatessa, mutta kuitenkin... Sitä paitsi tytöt olivat paljon paljon läheisempiä kuin Pat ja Hilary, jotka loppujen lopuksi menivät toisessa kirjassa naimisiin.
Kirjasta on vaikea keksiä mitään valitettavaa, ellei nyt ehkä hieman nopeatahtinen ajankulku. Ymmärrän, ettei joka vuodelta voi kirjoittaa kauheasti, mutta välillä olin hieman hämmennyksissä, että noinko vanhoja henkilöt jo olivatkin. Edelleen myös Patin suorastaan sairaalloinen ripustautuminen Silver Bushiin ärsytti jonkin verran.
Eipä sitten kai muuta. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille Annojen ja Emilioiden ystäville! Kaiken lisäksi kirjailija on kirjoittanut Patin muistuttavan eniten itseään...
Vielä näyte kirjailijan taidosta kuvata luontoa ja erityisesti kevättä:
Oli ensimmäinen leuto päivä tuona pitkänä kylmänä keväänä. Alangon takana meri oli hopeanharmaa, ja horisontti näkyi kaukana välkkyvänä kultaisena viivana. Kaukana, kaukana kumahteli jokin kello... ehkäpä se oli kadonneen Atlantiksen kelloja. Vihreä, salaperäinen hämärä peitti näkyvistä paljaat pellot. Tähtien hento, taianomainen valo loisti kuusten yläpuolella. Alhaalla Tom-setä oli kulottamassa. Oliko mitään muuta kiehtovampaa kuin tuli ulkosalla illan laskeuduttua?
Ei ole kyllä toista Montgomeryn kaltaista! Hänen kielensä on kaunista, lumoavaa ja viisasta sekä ilkikurista huumoria. Hurmaavan Silver Bushin ympäristöön suorastaan imeytyy mukaan ja elää Patin mukana kaikki hänen hetkensä, niin onnelliset kuin sen kaikkein tuskaisimman, kun suloinen Bets kuolee yllättäen. Se koski minuun kauheasti, se on liian surullista! Muutenkin olen joutunut myöntämään elämän rajallisuuden ja ajan nopeuden. Kukaan meistä ei elä ikuisuuksia, ja vaikka kuinka haluaa uskoa, että nuoret ainakaan eivät kuole, hekin niin toisinaan tekevät. Betsin kuolema herätti pelon siitä, että joku ystävistäni saattaisi noin vain kuolla. Onneksi se ei ole todennäköistä!
Betsiin vielä liittyen, mielessäni kävi useasti lukiessani tyttöjen läheisestä ystävyydestä, että oliko se enää ainakaan loppupuolella pelkkää ystävyyttä? Heidän välinsä olivat niin läheiset ja rikkumattomat, ja Patin suru niin suunnaton. Totta kai ystävätkin surevat kovasti tuollaisen tilanteen kohdatessa, mutta kuitenkin... Sitä paitsi tytöt olivat paljon paljon läheisempiä kuin Pat ja Hilary, jotka loppujen lopuksi menivät toisessa kirjassa naimisiin.
Kirjasta on vaikea keksiä mitään valitettavaa, ellei nyt ehkä hieman nopeatahtinen ajankulku. Ymmärrän, ettei joka vuodelta voi kirjoittaa kauheasti, mutta välillä olin hieman hämmennyksissä, että noinko vanhoja henkilöt jo olivatkin. Edelleen myös Patin suorastaan sairaalloinen ripustautuminen Silver Bushiin ärsytti jonkin verran.
Eipä sitten kai muuta. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille Annojen ja Emilioiden ystäville! Kaiken lisäksi kirjailija on kirjoittanut Patin muistuttavan eniten itseään...
Vielä näyte kirjailijan taidosta kuvata luontoa ja erityisesti kevättä:
Oli ensimmäinen leuto päivä tuona pitkänä kylmänä keväänä. Alangon takana meri oli hopeanharmaa, ja horisontti näkyi kaukana välkkyvänä kultaisena viivana. Kaukana, kaukana kumahteli jokin kello... ehkäpä se oli kadonneen Atlantiksen kelloja. Vihreä, salaperäinen hämärä peitti näkyvistä paljaat pellot. Tähtien hento, taianomainen valo loisti kuusten yläpuolella. Alhaalla Tom-setä oli kulottamassa. Oliko mitään muuta kiehtovampaa kuin tuli ulkosalla illan laskeuduttua?
Kommentit
Niinpä kun sukupuolet elivät jossain määrin "erillään" (ei tietenkään käytännössä, koska perhepiirissä, kyläyhteisössä ja muualla arjessa tietenkin kohtasi miehiä ja naisia) ja esimerkiksi nuorten naisten intensiivisissä ystävyyssuhteissa ei nähty mitään kummallista.
Oma käänteensä oli siinäkin, että miesten välinen homoseksuaalisuus oli aivan järkyttävän kamalaa, mutta naisten välistä homoseksuaalisuutta ei aina edes tunnistettu, osittain siksikin että oli normaalia että naiset kävelivät käsikynkkää, halailivat ja vaihtoivat poskisuukkoja, kyläilyreissuilla tarvittaessa nukkuivat samassa sängyssä. Toinen selitys asialle oli oletus, että seksiin tarvitaan aina penis, joten eihän naisilla keskenään voi olla seksiä kun ei ole penistäkään.
Totta on, että Montgomeryn kirjoissa romanssit ovat usein hyvin päälleliimatun oloisia ja eräänlainen "pakollinen paha". Sankaritar elää ensin kirjan itsekseen ja lopuksi sankari putkahtaa jostain ja mennään naimisiin. Minä olen tulkinnut tämän niin, että sosiaalinen paine ei sallinut jättää sankarittaria viettämään itsenäistä sinkkuelämää, mutta kyllä tuokin hyvä tulkinta on, että sankaritar ei olisi miehiin päin suuntautunut alun perinkään. :)
Siinä mainostamassani Montgomery-elämäkerrassa The Gift of Wings käsitellään sitä, että Montgomery koki kirjojen pakolliset onnelliset loput ja pakotetun säädylliset seurustelukuviot itsekin ahtaiksi, mutta ajan normien mukaan hänen ei passannut antaa kirjojen hahmojen liikaa revitellä.
Sininen linnahan on tästä kaavasta ilahduttava poikkeus.
Edellinen on faktaa, johon pääset vielä syvemmälle, kun luet Pat - Vanhan kartanon valtiatar, joka on minulle näistä melkein likeisin kirja. Mutta, auliisti myönnän, että olin ennen viimeistä Pat -kirjaa lukenut Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joten tiesin missä menään. Kun nyt viime vuonna luin Annan jäähyväiset, en voinut kokea sitä muuta kuin Maudin tunnetilojen kautta.
On sanottu, että Maud kirjoitti itsensä näihin tyttöihinsä, mutta että nimenomaan Pat olisi ollut Maud. Maudin tunteiden kätkijä ja pettymysten kantaja.
Anki, kannattaa silti muistaa, että murrosiässä ja varhaisaikuisuudessa on vaihe, jolloin usein voi tuntea voimakastakin vetoa samaan sukupoleen ja vasta aika näyttää, miten kaikki sitten menee.
Olen ilahtunut, että olet niin innostunut ja paneutunut Patiin. Hyvä sinä♥
Leena, hieman jäin miettimään tuota kommenttiasi vaiheesta murrosiässä. Tarkoitatko nyt Patia vai minua? ;) Itse suhtaudun tuohon hieman skeptisesti; sillä usein rauhoitellaan nuoria, "ei hätää, olette ihan normaaleja, se on vain sellainen ohi menevä vaihe", kuin muu kuin heterous ei olisi normaalia. Se sitä paitsi sai minut tuntemaan aiemmin jonkin verran syyllisyyttä tuntemuksistani, pelkoa siitä että se olisi vain ohimenevä vaihe. Kuin ihastumiseni ei olisi aitoa.