Seija Vilén - Mangopuun alla
"Elämä on sarja sanoja, kuolema niitä rytmittävä pilkutus. Lopullinen piste tulee vasta sitten, kun olemme valmiit jättämään luistimet ja poppelit. Silloin pääsemme turhista sanoista. Lause on loppuun kirjoitettu."
Tämä kirja on ollut esillä jo niin monessa paikassa, että se tuskin paljon esittelyä kaipaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna se kertoo nuoren suomalaisnaisen tarinan maalaistytöstä ja epävarmasta teinistä, joka kääntyy Hare Krishna -uskontoon ja lopulta avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, lopulta eroten ja kiinnostuen naisista.
Olin odottanut kirjan lukemista jo kauan, vaikka alkuinnostus olikin haihtunut. Voitin sen Kirjainten virrassa -blogista ja aloin lukea sitä melko pian sen saatuani. Valitettavasti täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Pidin sinänsä siitä, että tapahtumista kerrottiin länsimaisesta näkökulmasta epäjärjestyksessä, mutta tarina ei oikein pitänyt otteessaan. Luin kirjaa lähinnä pätkissä eikä se tehnyt erityistä vaikutusta. Loppu varsinkin oli kauhean nopea; tuntui, että päähenkilö muuttui lesboksi (biksi?) hetkessä.
Oli kirjalla toki meriittinsäkin. Ensinnäkin näinä aikoina uskontoja ei voi käsittellä liikaa. Minulla pyöri koko ajan mielessäni sama kysymys kuin päähenkilön vanhalla ystävällä: "Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?" Tätä ei avata mielestäni tarpeeksi. Olin lopussa yhtä hämmentynyt kuin alussa: miksi? Ylipäänsä koko Hare Krishna -liike tuntui kauhean ahdistavalta ja rajoittavalta. Krishnoilla oli suuri ryhmäpaine ja jako me ja muut eli karmit, jotka elävät synnissä. Jokapäiväinen jumalan nimien mantrana toistaminen oli myös melko pimeää touhua. Siksi naisen kääntyminen siihen uskoon tuntuukin niin hullulta.
Pakko siis myöntää, että pettymys tämä kyllä oli. En silti varoittele sen huonoudesta, koska ei se huono missään nimessä ole. Minuun se ei vain iskenyt.
Tämä kirja on ollut esillä jo niin monessa paikassa, että se tuskin paljon esittelyä kaipaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna se kertoo nuoren suomalaisnaisen tarinan maalaistytöstä ja epävarmasta teinistä, joka kääntyy Hare Krishna -uskontoon ja lopulta avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, lopulta eroten ja kiinnostuen naisista.
Olin odottanut kirjan lukemista jo kauan, vaikka alkuinnostus olikin haihtunut. Voitin sen Kirjainten virrassa -blogista ja aloin lukea sitä melko pian sen saatuani. Valitettavasti täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Pidin sinänsä siitä, että tapahtumista kerrottiin länsimaisesta näkökulmasta epäjärjestyksessä, mutta tarina ei oikein pitänyt otteessaan. Luin kirjaa lähinnä pätkissä eikä se tehnyt erityistä vaikutusta. Loppu varsinkin oli kauhean nopea; tuntui, että päähenkilö muuttui lesboksi (biksi?) hetkessä.
Oli kirjalla toki meriittinsäkin. Ensinnäkin näinä aikoina uskontoja ei voi käsittellä liikaa. Minulla pyöri koko ajan mielessäni sama kysymys kuin päähenkilön vanhalla ystävällä: "Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?" Tätä ei avata mielestäni tarpeeksi. Olin lopussa yhtä hämmentynyt kuin alussa: miksi? Ylipäänsä koko Hare Krishna -liike tuntui kauhean ahdistavalta ja rajoittavalta. Krishnoilla oli suuri ryhmäpaine ja jako me ja muut eli karmit, jotka elävät synnissä. Jokapäiväinen jumalan nimien mantrana toistaminen oli myös melko pimeää touhua. Siksi naisen kääntyminen siihen uskoon tuntuukin niin hullulta.
Pakko siis myöntää, että pettymys tämä kyllä oli. En silti varoittele sen huonoudesta, koska ei se huono missään nimessä ole. Minuun se ei vain iskenyt.
Kommentit