Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär
"Luulisi, että hän, aikuinen tytär, aviovaimo ja oman lapsensa äiti, olisi jo saanut isän pois mielestään. Piru vie että hän oli yrittänyt! Hän vihasi isää."
(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.
(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.
Kommentit
Sanna: Totta, minuakin houkuttaa tällä hetkellä esim. Putous ja Blondi.
Jenni: Kokeile ihmeessä!
Susa: Ota vaan lukuun, olisi kiva lukea arviosi tästä. :)
Katri: Kannatan ajatusta. :D
Kirsi: Olet kyllä oikessa tuossa aukkojen jättämisessä. Toisaalta hienoa, että Oates luottaa lukijaan niin paljon. Toisaalta sitten jää noita ratkaisemattomia juttuja. ;)