Edith Södergran - Maa jota ei ole
Sairaskäynti
Tuon sinulle vain yhden kukista raskaan oksan
kevään suuresta metsästä.
Sinä vaikenet ja katselet
sairauden syventämillä silmilläsi
valon heijastuksia kristallissa.
Sinä vaikenet ja hymyilet,
sillä tämä kevät kulkee ohi sydämesi.
Ei meillä ole mitään sanottavaa enää.
Maa jota ei ole (Landet som icke är, 1925) on Edith Södergranin viimeiseksi jäänyt runokokoelma. Sen runot kertovat haaveista ja toiveista, mutta erityisesti sairaudesta ja kuolemasta. Tähän lienee vaikuttanut se, että runoilija sairasti keuhkotautia ja se varjosti koko hänen elämäänsä. Muistan myös lukeneeni ihmettelyä siitä, miten hänen runojaan lukiessa tuntuu kuin hän olisi aavistanut kuolevansa nuorena. Itsellänikin se on käynyt mielessä.
Olen maininnut varmaan useaankin otteeseen Södergranin olevan lempirunoilijani eikä se tämän kokoelman lukemisen jälkeen ainakaan muuttunut. Hänen runonsa ovat vaikuttavia, ne iskevät suoraan sisimpään ja saavat olon vaikuttuneeksi, kuten hyvät runot nyt tekevät. Pidän kovasti proosarunoista ja niitä Södergranin runot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Aiheet eivät aina ole sieltä hilpeimmästä päästä, mutta se ei haittaa. Sairaudesta ja kivusta kertovista runoista kyllä huomaa, että niiden takana on aitoja kokemuksia, sen verran elävästi ne on kuvattu.
Eräs minua kiehtova aspekti ovat miesten ja naisten välisista suhteista kertovat runot , jotka ovat Södergranilla todella hienoja, joskin toivottomia ja pessimistisiä. Niitä ei pahemmin tässä kokoelmassa ollut, mutta nopealla plaraamisella löytyi ainakin tämä (tosin sukupuolia ei mainita eli tämän voi käsittää toisinkin:
Havainto
Rakkautesi pimentää tähteni -
elämäni ylle nousee kuu.
Käteni ei ole kotonaan kädessäsi.
Sinun kätesi on himo -
minun käteni on kaipuu.
Tuon sinulle vain yhden kukista raskaan oksan
kevään suuresta metsästä.
Sinä vaikenet ja katselet
sairauden syventämillä silmilläsi
valon heijastuksia kristallissa.
Sinä vaikenet ja hymyilet,
sillä tämä kevät kulkee ohi sydämesi.
Ei meillä ole mitään sanottavaa enää.
Maa jota ei ole (Landet som icke är, 1925) on Edith Södergranin viimeiseksi jäänyt runokokoelma. Sen runot kertovat haaveista ja toiveista, mutta erityisesti sairaudesta ja kuolemasta. Tähän lienee vaikuttanut se, että runoilija sairasti keuhkotautia ja se varjosti koko hänen elämäänsä. Muistan myös lukeneeni ihmettelyä siitä, miten hänen runojaan lukiessa tuntuu kuin hän olisi aavistanut kuolevansa nuorena. Itsellänikin se on käynyt mielessä.
Olen maininnut varmaan useaankin otteeseen Södergranin olevan lempirunoilijani eikä se tämän kokoelman lukemisen jälkeen ainakaan muuttunut. Hänen runonsa ovat vaikuttavia, ne iskevät suoraan sisimpään ja saavat olon vaikuttuneeksi, kuten hyvät runot nyt tekevät. Pidän kovasti proosarunoista ja niitä Södergranin runot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Aiheet eivät aina ole sieltä hilpeimmästä päästä, mutta se ei haittaa. Sairaudesta ja kivusta kertovista runoista kyllä huomaa, että niiden takana on aitoja kokemuksia, sen verran elävästi ne on kuvattu.
Eräs minua kiehtova aspekti ovat miesten ja naisten välisista suhteista kertovat runot , jotka ovat Södergranilla todella hienoja, joskin toivottomia ja pessimistisiä. Niitä ei pahemmin tässä kokoelmassa ollut, mutta nopealla plaraamisella löytyi ainakin tämä (tosin sukupuolia ei mainita eli tämän voi käsittää toisinkin:
Havainto
Rakkautesi pimentää tähteni -
elämäni ylle nousee kuu.
Käteni ei ole kotonaan kädessäsi.
Sinun kätesi on himo -
minun käteni on kaipuu.
Kommentit