Riikka Pulkkinen - Totta

"Maalaus on jollain tavalla tiivistymä hänestä. Se kantaa kaikkea sitä mikä hän lapsena oli ja mikä oli hänessä vasta oraalla. Jos maalaus jää tänne, Tammilehdon puutarhavajaan, oravien hätäisten visiittien armoille, hän itse jää tänne. Tai vielä pahempaa: hän jää lapsuuteen, niihin hahmottomiin pelkoihin ja toiveisiin, joita ei osannut nimetä mutta jotka tunnisti omakseen."

Vihdoin ja viimein sain Tottan luettavekseni! Se kutsui minua yllättäen kirjaston palautushyllyltä, ja tietysti nappasin sen mukaani. En odottanutkaan sitä kuin noin vuoden...
       Totta on kirja rakkaudesta, menetyksestä ja ennen kaikkea surusta. Miten voi selvitä, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Kun saa tietää, ettei olekaan se ainoa?
        Olen lukenut aiemmin kirjailijan esikoisen Rajan, josta en loppujen lopuksi kauheasti perustanut. Siihen nähden pidin tästä kirjasta paljon enemmän. Tarina imi mukaansa ja kieli oli kaunista, jopa kekseliästäkin välillä ja henkilöiden tuntojen kuvailu oli onnistunutta. Mutta silti. En tiedä mikä siinä on, mutta aina päällimmäisenä näistä kirjoista jää sellainen tympeys. Kaikki on liian hiottua ja täydellistä. Asiaa eivät auttaneet hiuksia repivän ärsyttävät sanat totuuslause ja käskylause. Jotenkin en vain voi sietää noita sievisteleviä ja teennäisiä sanoja. Varsinkin edellä mainittu on kauhea! Pulkkisen kirjoja tuntuu vaivaavan kahtiajakoisuus: toisaalta ne ovat todella hyviä, melkein erinomaisia erityisesti kirjailijan nuoren iän huomioon ottaen, toisaalta niissä on jotain sietämättömän teennäistä. Asiaan vaikuttanee kyllä myöskin jokseenkin elitistinen kuva, jonka olen kirjailijasta saanut.
          Teema oli kyllä koskettava ja hyvin kirjoitettu. Rakkaan ihmisen kuolema on aina rankka paikka ja suru suuri. Pulkkinen kuvaa ihmisten ajatuksia ja tuntoja todella hyvin. Samastuminen on helppoa.
          Suosittelen kyllä. Tästä on blogattu valtavasti ja suurin osa on tainnut tästä pitää. Ei tämä ainakaan ajan hukkaa ollut.