Charlotte Brontë - Professori

"Vapaan ajan, jota minulla on käytettävissäni, ja jonka aioin käyttää hänen yksityiseksi huvituksekseen, omistankin nyt suuren yleisön hyväksi. Kertomukseni ei ole jännittävä, eikä se varsinkaan ole ihmeellinen; mutta se saattaa kiinnostaa joitakuita, jotka, uurastettuaan samassa ammatissa kuin minä, huomaavat kokemuksissani tiuhaan heijastumia omistaan. Yllä oleva kirje toimikoon esittelynä. Nyt jatkan."

Charlotten Brontën postuumisti julkaistu esikoiskirja Professori (Tammi 2009, suomentanut Inkeri Koskinen) on tarina William Crimsworthista, joka haaveilee itsensä elättämisestä rehellisellä työllä. Rikottuaan välinsä entisten huoltajiensa kanssa hän ottaa yhteyttä kopeaan ja varakkaaseen isoveljeensä ja saakin paikan sihteerinä. Elämä kuljettaa hänet kuitenkin aivan muualle - opettajaksi, professoriksi, Belgiaan, jossa syttyy hiljalleen rakkaus.
        Juonireferaattini saa kirjan kuulostamaan valtavan tylsältä ja mitättömältä, mitä se ei suinkaan ole. Juonen pääkohdat ovat toki vaatimattomat, mutta tylsyys ei missään vaiheessa vaivannut minua. Upposin hurmaavaan 1800-luvun maailmaan ja ihanan ajanpatinoimaan kieleen (hienoa käännöstyötä Inkeri Koskiselta!), joka on viehättänyt minua aiemminkin lukiessani aikakauden kirjoja. Jo ensivaikutelma on miellyttävä: päähenkilö aloittaa kirjan kirjeellä ystävälleen ja alkaa vähitellen keriä tarinaansa auki. Brontëlle harvinaisesti päähenkilö on siis mies ja ajalleen suorastaan silmiinpistävän edistyksellinen mitä hänen mielipiteisiinsä naisen asemaan tulee. Tällaista oli tietysti mukavaa lukea, mutta kauhean uskottavaa se ei ole.  
        Kiinnitin lukiessani huomiota jo suomentajan esipuheessaan mainitsemaan, Brontëa erityisemmin imartelemattomaan asiaan, frenologiaan. Kirjailija on kuulemma uskonut monien aikalaistensa tavoin, että ihmisen luonne näkyy kasvonpiirteistä ja kallonmuodosta, mikä tietysti meidän aikanamme kuulostaa järjettömältä ja rasistiseltä - niin kuin se onkin. Crimsworth kuvaa muun muassa Belgiassa halveksittujen flaamien alemmuuden näkyvän heidän kasvoiltaan. Tätä en ollut tiennytkään kirjailijasta.
        Willian Crimsworth huokuu aikansa ihanteita, rehellisyyttä ja nuhteettomuutta. 1800-luvun kirjoissa tunnutaan pyrkivän täydellisyyteen suorastaan uuvuttavalla uutteruudella. Yleensähän tämä liittyi voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja kristinuskon vaatimuksiin. Siveellisyys on tietysti ehdotonta ja kaikenlainen ponnistelu lähimmäisen hyväksi jokaisen velvollisuus. Tosin tässä teoksessa uskonto oli marginaalissa, mikä ihmetytti minua. Kotiopettajattaren romaanissa uskonto taas oli hyvin keskeinen enkä voi koskaan unohtaa kiehtovan karmivaa kohtausta, jossa Jane Eyre saa hurmoksellisen näyn pappismiehen painostaessa häntä vaimokseen. Pidin päähenkilöstä, sillä hän oli sopivan itsekriittinen ja yritteliäs mies. Hän ei ollut täydellisyys.
        Toinen päähenkilöistä, Frances Henri, on hiljainen ja vaatimaton nuori nainen. Hänellä on ajalle epätyypillinen voimakas pyrkimys elättää itsensä kunniallisesti. Hän koettaa opiskella parhaansa mukaan, jotta pääsisi haaveidensa maahan Englantiin opettajaksi. Crimsworth on hänen opettajansa, ankara ja vaatelias, muttei liian. Heidän välinsä lähenevät hiljalleen ja toiveet heräävät Crimsworthin mielessä. Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia ja Henrissä lienee paljon Brontëa itseään. Hän rakastui kouluaikanaan professoriinsa saamatta vastakaikua ja kirja perustuu tähän. Professorissa hän on kuvannut oman rakkauden kohteensa. Tiesin tämän jo ennen lukemista, mutta unohdin sen pitkäksi aikaa lukiessani. Kirjan voi siis lukea aivan normaalina romaanina, se toimii vallan hyvin ilman taustatietoja.
         Minua miellytti rakkaustarinan eleettömyys ja suoranainen arkisuus. Tämä ei ole mikään leiskuva vuosisadan rakkaustarina, vaan lempeä kertomus kiintymyksestä ja molemminpuolisesta kunnioituksesta. Kieltämättä asiat menevät pariskunnalla turhan paljon kuin Strömsössä, mutta se annettakoon anteeksi. Tasapainoisesta suhteesta lukeminen ei ole aivan jokapäiväinen ilo!
         Suosittelen kyllä lämpimästi! Kaikille tämän ajan kirjallisuuden ystäville ja myös niille, jotka pelkäävät vanhojen kirjojen olevan jotenkin vaikeita. Nyt voin muuten taas sanoa lukeneeni kaikki Brontët! :D