Johan Theorin - Verikallio

""Vappuaatto", hahmo sanoi. "Kokkoja sytytetään tänä iltana ympäri saarta."
Sitten mies otti jotain taskustaan, pienen esineen, josta kuului hiljaista rapinaa. Tulitikkuaskin.
  Per saisi palaa tuskissaan isänsä syntien tähden.
  Per kohotti päätään ja muisti yhtäkkiä, mitä hän voisi tehdä, vaikka se saattoi olla jo liian myöhäistä - hän voisi anoa armoa."

Dekkarien lukeminen on minulla usein hieman kausittaista. Joskus lukee pari ja sitten menee monta kuukautta, ennen kuin lukee taas. Tällä kertaa ei sentään niin kauan, sillä jonkinlainen dekkarikärpänen on tainnut puraista minua.
     Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomentanut Outi Menna) on hengästyttävän tiheätunnelmainen romaani, jossa Öölannin karunkauniiden maisemien asukkaiden, niin väliaikaisten kuin pysyvienkin, tarinat kietoutuvat vähitellen yhteen. Kannammeko väärien tekojemme seuraukset itse vai kostetaanko ne toiseen ja aina kolmanteenkin polveen?
     Päähenkilö Per muuttaa keväällä Öölantiin poikansa Jesperin kanssa ja murehtii tyttärensä Nillan sairautta. Kuvioihin astuu myös isä Jerry, jonka hän on pyrkinyt pitämään niin kaukana itsestään ja elämästään kuin mahdollista. Häneltä ei kuitenkaan kysellä mielipiteitä, kun isän pornostudio palaa tuhopolton seurauksena poroksi sisällään kaksi ihmistä. Samaan aikaan naapuri Vendela, miehensä alistama ja vakavasti syömishäiriöinen nainen, lenkkeilee pakkomielteisesti ja haaveilee lapsuutensa maisemissa, keijukivellä. Kun jättää korun tai lantin, keijut toteuttavat toiveen. Mutta milloin tietää pyytäneensä liikaa?
     Tarina imaisi minut täysin valtaansa! Luvut olivat viekoittelevan lyhyitä ja parina aamuna sain huomata valvoneeni edellisenä iltana aivan liian myöhään. Mutta jokainen kirjaihminen tietänee hyvän kirjan imun, josta on lähes mahdotonta tempautua irti. Eilenkin siinä ennen kuutta aloin lukea tätä ja kokonaisuudessaan lopetin yhdeksän maissa. Söin välillä ja ruokin kissatkin, mutta muuten olin aivan sivujen hurmiossa. Ja ai niin, luinhan minä siinä syödessäkin. ;)
     Tunnelma on kirjassa jotenkin painostava ja henkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilöt Per ja Vendela olivat samastuttavia ja heille toivoi koko ajan parasta. Hyvin elämänmakuisia ja inhimillisiä henkilöitä. Menneisyyden synkät salaisuudet kutkuttelivat mieltä ja halusin epätoivoisesti saada tietää lisää.
      Suurimpana teemana kulkee vastuu omista vääristä, jopa pahoista teoista. Perin isän menneisyydessä on montakin moraalitonta tekoa, joista sysätään vastuuta myös viattomalle Perille. Vendela kamppailee tunnontuskiensa kanssa. Lapsena hän toivoi paljon keijuilta ja toiveet toteutuivat. Nekin, jotka aiheuttivat kärsimystä ja vakavia seurauksia.
       Kirjassa myös heristellään sormea pornoteollisuutta vastaan. Porno lienee yksi pohjoismaisten dekkarien vakioaiheista (prostituution lisäksi) ja jopa minulle, joka en dekkareita niin kamalasti ole lukenut, oli teema aavistuksen kyllästyttävä ja jotenkin kulunut. On hyvä, että pornon epäkohtiin puututaan ja fiktion keinoin tuodaan niitä esille, mutta hieman tuli sellainen olo, että kaikki porno on likaista ja väärin. Mutta asiat eivät ole mustavalkoisia.
       Tuli vähän tynkä arvio, kun pitää lähteä kouluun, mutta sentään jotain päivitystä. Suosittelen kyllä erittäin lämpimästi!