Monika Fagerholm - Amerikkalainen tyttö

"Leikillä oli nimikin. Se oli Amerikkalaisen tytön mysteeri.

Siihen kuului oma laulukin. Eddie-laulu.
   Katso äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni.

Ja kaikki sanat, kaikki lauseet.
    "Minä olen outo lintu, oletko sinäkin?"
    "Sydän on sydämetön metsästäjä."
    "Kukaan muu maailmassa ei tuntenut minun ruusuani paitsi minä.""  

Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan, 2004, suomentanut Liisa Ryömä) on yksi erikoisimmista ja kiehtovimmista kirjoista, jonka koskaan olen lukenut. Sen tunnelmassa on jotain omituisen viehättävää, mutta ennen kaikkea selkäpiitä karmivaa. Seudun yllä tuntuu värjyvän jotain pahaa, kätkeytynyttä tai kätkettyä, joka on valmis tulemaan millä hetkellä tahansa esiin...
      Amerikkalaisen tytön kimppahaaste on paraikaa menossa Luetut, lukemattomat -blogissa, ja sitä kautta minäkin sain kipinän tarttua kirjaan. Ajatus oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta kiehtoi ja kiinnosti. Reilu kaksi vuotta sitten yritin lukea Säihkenäyttämöä, mutta en tainnut päästä aivan puoliväliinkään. Kirja tuntui hirveän sekavalta: tuntui, että koko ajan kuoli joku (nuori) ja ihmiset olivat muutenkin aivan kummallisia. Kielikään ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, ja lopulta luovutin. Kuitenkin siitä asti kesken jääminen on vaivannut ja olen miettinyt, pitäisikö minun kokeilla uudestaan.
      Onneksi päätin lukea Amerikkalaisen tytön ensin, koska Säihkenäyttämö onkin sille jatkoa. Ei ihmekään, ettei lukeminen ollut aikoinaan helppoa. Ei se ollut nytkään, mutta joko ensimmäinen osa on helpompi tai sitten minä olen kehittynyt lukijana. Lankesin nimittäin hyvin alussa teoksen lumoihin! Imeydyin mukaan; rakastin kummallisia ja karmivia tapahtumia, omintakeisia henkilöjä ja erityisesti kieltä. Romaani on utuinen ja mystinen, määrittelyjä pakeneva. Ehkä pidin tästä kirjasta niin paljon, koska oman itseni määritelmät ovat horjuneet niin?
      Kaikki alkaa Amerikkalaisesta tytöstä, Eddie de Wirestä. Hän on New Yorkissa ja äänittää 60-luvulla halvassa äänityspisteessä pienen laulun.  Pahaenteisen kuuloiset sanat ikuistuvat ("Äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni"). Sitten siirrytäänkin Seudulle, Bule-lammelle. Ensimmäiseen tragediaan. Eddie on hukkunut lampeen ja hänen poikaystävänsä Björn hirttäytynyt. Pikkuveli Bengt löytää hänet ja tuntuu muuttuvan entistä kahelimmaksi. Myöhemmin pikkutyttö Sandra Wärn muuttaa paikkakunnalle Oolantilaisen ja Lorelei Lindbergin kanssa. Pian hän ystävystyy kummallisen, kaltoinkohdellun Doriksen kanssa. Siitä alkavat näytelmäleikit, joissa seutulaiset esiintyvät. Kaiken yllä on painostava tunne siitä, ettei kaikki ole kuten pitäisi. Että kaikessa on jotain pahasti vinksallaan.
     Juuri vinksahtaneisuus ehkä kuvaa teosta parhaiten. Asiat on kuvattu pitkälti lasten silmien kautta, jolloin havainnot saavat oman erityisen värityksensä. Lapsi ei ymmärrä kaikkea, ei tajua milloin näkee ja kuulee liikaa. Monta kertaa huomasin vasta hetki lukemani jälkeen, mitä karmeuksia kirjassa onkaan. Lukiessa helposti tuudittautui lapsen maailmaan. Esimerkkinä vaikkapa nämä tyttöjen leikit. Niin, mitä pahaa leikeissä voisi olla? Kuitenkin silmissä väikkyvä kuva pikkutytöistä tavaroineen Liejuisemman laidan talon tyhjässä uima-altaassa on groteski. Tytöt käyvät leikin kautta läpi Amerikkalaisen tytön mysteeriä, mikä on varsin karmivaa. Eddiestä tulee lapsille varsinainen pakkomielle ja Sandra oppii matkimaan tämän puhetapaa liiankin hyvin.
    Loppujen lopuksi en ole enää ollenkaan varma, mikä oli totta ja mikä ei. Lapset kuvittelivat ja suurentelivat paljon eikä läheskään kaikki ollut totta, se on selvää. Ehkä pelottavinta kirjassa on lasten pakkomielteisyys. Eddiestä tulee ikään kuin Sandran sivupersoona. Hän eläytyy liian vahvasti. Samoin hänen kutomansa tarinat äidistään ovat melkoisia, samoin tyttöjen häneen liittyvät leikit. Kadonneen äidin kaipuu on toki normaalia, eivätkä poissa olevasta vanhemmasta tehdyt tarinat ole tavattomia. Kuitenkin varsin pian alkaa käydä selville, että äitiin liittyy jokin kauhea salaisuus. Niin kauhea, että se saa tarinoihin kiintyneen ja eläytyneen Doriksen lopulta ottamaan itseltään hengen.
     Hyvin koskettavaa oli Sandran tuskan kuvailu hänen harhaillessaan elämässä Sandran kuoleman jälkeen. Tyttöjen välit syvenivät merkittävästi hieman ennen sitä ja surussa ei ollut kyse pelkästään parhaan ystävän ikävästä, vaan myös rakastetun. Sandran mielessä sekoittuvat hänen oman äänensä lisäksi myös Doriksen ja Eddien persoonat. Lopulta tuleekin romahduspiste.
    Kirja oli loppujen lopuksi hyvin surullinen ja haikea. Ei toivoton, mutta kylläkin elämän nurjat puolet näyttävä. Loppu tosin nosti niskakarvat pystyyn. Alkoiko sama painajainen alusta? 

"Mutta siinä hän nyt tuli, Doris Yö, kalvasnahkaisena. Tummissa vaatteissa. Sandra Yö, kalvasnahkaisena, heleät vaatteet yllään. Tuhannen Huoneen Prinsessa Stigmata; huulet semmoisina kuin moiselle sopiikin: rikkisuudeltuina.
   Painavana edellisyön hyväilyistä. Doris näki ne kyllä, mutta ei sanonut mitään.
   Eikä Sandra Wärnkään sanonut mitään.
   He olivat kuitenkin he kaksi, aivan itsestään selvästi.
   Pitemmittä puheitta tytöt jatkoivat matkaansa yhdessä."