Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi

"- He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuu heihin - vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine."

Monte Criston kreivi (Le comte de Monte-Cristo, 1844-45, suomentanut Jalmari Finne, Otava 2005) on Alexandre Dumas'n todennäköisesti tunnetuin ja pidetyin romaani. Puhdassydäminen ja hyväntahtoinen Edmond Dantés on onnensa kukkuloilla; hän saa todennäköisesti ylennyksen kapteeniksi ja häät ihanan morsiamen Mercedeksen kanssa vietetään pian. Unelmat särkyvät, kun juonittelun tuloksena hänet pidätetään bonapartelaisena ja heitetään vankilaan. Vuosien kuluttua näyttämölle ilmestyy salaperäinen Monte Criston kreivi, joka jakaa oikeutta hyville ja pahoille...
     Monte Criston kreivi on juuri niitä viehättäviä 1800-lukulaisia lukuromaaneja, jotka imevät mukaansa ja henkivät elävää ajankuvaa. Olen kerta kaikkiaan rakastunut tuon vuosisadan kirjallisuuteen! Olen vuosien varrella oppinut pitämään niiden hitaasta temposta ja perusteellisuudesta. Ylhäisön nykypäivän mittapuulla hupaisa sanailu on aina yhtä hauskaa seurattavaa. Tähänkin kirjaan oli ujuettu monia (tahattomankin?) koomisia juttuja ja sattumuksia, joille vanhempanikin nauroivat lukiessani niitä ääneen. Edes järkälemäisyys ei haitannut; oikeastaan paksuus on nykyään minusta vain hyvä ominaisuus! Kammoni on aika hyvin kadonnut.
    Romaani on pitkä, mutta juoni kestää sen. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että tarina polkisi paikallaan. Moraali on suuri teema; onko kostolle koskaan oikeutusta? Saako yksittäinen ihminen aiheuttaa tuskaa vihamiehilleen, varsinkin kun sivullisetkin joutuvat kärsimään? Hyvittääkö hyvän tekeminen hyville ihmisille kaiken sen? Ajankohdan mukaisesti kristinuskolla on melko iso rooli tällaisissa pohdinnoissa, ja kreivi uskookin olevansa jonkinlainen Jumalan tahdon toteuttaja.
    Henkilöitä on aika paljon, mutta opin muistamaan ja tuntemaan heidät melko hyvin. Kreivi on tietysti päähenkilö, mutta paljon esillä olevia on muitakin; pankkiiri Danglars, vicomte Albert de Morcerf, Maximilien Morrel, herra de Villefot ja hänen tyttärensä Valentine, herra Noirtier ja Mercedes. Heidän lisäkseen on useissa kohtauksissa esiintyviä lukuisia miehiä ja naisia, joilla ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä... Kuitenkin kirjailijan taitavuudesta kertoo sekin, että muistin kaikki nuo merkitykselliset nimet lunttaamatta! Nimimuisti ei todellakaan ole vahvuuteni ja ison henkilögallerian sisältävistä kirjoista muistan vain muutaman henkilön lukemisen jälkeen.
    Kreivi on kiinnostavin. Romaania voi tarkastella muun muassa hänen kehityskertomuksenaan. Muutos hänen luonteessaan, toiminnassaan ja ulkonäössäänkin on hurja. Hän myös pysyy lukijallekin suuren osan kirjaa melkoisen salaperäisenä miehenä, jonka sisimpään on vaikea nähdä. Sama ongelma on hänen ympärillään olevilla ihmisillä. Oikeastaan kukaan ei pääse kreivin lähelle, vaikka hän onkin pidetty henkilö ja tuntee paljon ihmisiä. Kreivin moraali on luku sinänsä; välillä hänen tekonsa karmivat, vaikka niiden motiivin ymmärtääkin. Toisaalta hän myös tekee valtavan hyviä tekoja ja tuntee valtavaa rakkautta hyviä ihmisiä kohtaan.
    Jako hyvä-paha-akselille on pieni kompastuskivi. Useimpien ihmisten kohdalla kirjailija on onnistunut luomaan heistä inhimillisiä, tavallisia, erehtyväisiä persoonia, mutta parin ihmisen kohdalla ilmenee turhan suurta mustavalkoisuutta. Pankkiiri Danglarsissa ei ilmennyt oikeastaan mitään hyvää ja aitoa. Hän on julma, ahne ja omaa etua jatkuvasti tavoitteleva. Kreivi de Morcerf kuvataan myös aikamoisena pahantekijänä, tosin hänessä ilmenee myös inhimillisyyttä, kuten isänrakkautta ja surua. Toisessa ääripäässä ovat Morrelit ja Valentine, jotka ovat suorastaan uuvuttavan hyviä. He eivät tee kerta kaikkiaan mitään pahaa tai väärää, mikä ei ole ollenkaan uskottavaa. Valentine erityisesti on niin aikansa siveellisen naisihanteen ruumiillistuma, että se suorastaan huimaa.
    Näistä puutteista huolimatta romaani on mielestäni erinomainen. Siinä on intohimoa ja tunteita ihanan paljon, se on sopivasti sentimentaalinen ja toisaalta vakavan pohdiskeleva. Suosittelen!