Katja Kaukonen - Vihkivedet
"Sunnuntaiaamuisin tulen tapaamaan sinua tänne, missä mikään ei muutu. Maatuvia ristejä, muinaisia kiviä, niissä jäljellä enää yksittäisiä sanoja, etunimi, ammatti tai sukulaisuussuhde. Mitä ne kenestäkään kertovat? Paljon pitää arvata, jotakin voi keksiä, loput salaisuutensa aika saa pitää."
On kuin olisin ollut haikealla matkalla oudossa unessa. Surumielisyys repeilee muutaman kerran suuttumukseksi, mutta laantuu taas. Joskus jonkun on kuoltava, mutta silti elämä voittaa aina lopulta.
Tätä kaikkea on Katja Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet (WSOY 2012). Sen kieli on pääosin lyyristä ja kaunista, mutta poikkeuksiakin on.
Novellit on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisella osalla on tietyt teemansa. Ensimmäisen osan novelleissa päähenkilönä on lapsi, joka on tarkkailijan roolissa. Nuo lapset näkevät muita enemmän ja joutuvat kukin kohtaamaan aikuisten kummallisen ja ahdistavankin maailman. Siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen onkin ehkä suurin teema. Novelleista löytyy myös perheiden ja sukujen vaiettuja salaisuuksia. Tunnelmassa on hiljaista dramaattisuutta ja aivan kuin aavistus kovista kohtaloista. Ripaus yliluonnollisuuttakin löytyy, vai liekö kyse sittenkin kielikuvista ja lapsen mielikuvituksesta: veli herättää veljen henkiin, poika näkee joesta tulevan tragedian, tyttö laskee vedet ovesta sisään...
Toisessa osassa yhdistäviä tekijöitä ovat päähenkilöiden yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Mies tekee veneestään morsiamensa, keski-ikäinen aviomies on tukahtua onnettomaan liittoonsa, kolmannella miehellä ei ole kuin pakkomielteensä siististä ympäristöstä ja ennen näkemättömästä puutarhasta. Koin tämän osion ensimmäistä synkempänä, sillä henkilöt olivat välillä todella onnettomia. Lisäksi kaikkia tarinoita yhdistää tietty vinksahtaneisuus: vanhuksella on venemorsian, aviomies ostaa vaimon lähtiessä hautajaisseppeleen, ympäristöintoilija tekee laitapuolenkulkijoista lannoitetta... Erikoisuutena on mainittava, että yksi novelleista on kerrottu kissan näkökulmasta! Virkistävä ja onnistunut valinta, ei voi muuta sanoa. "Täydellinen ajoitus" puolestaan oli aikamoinen irtiotto muista novelleista mustalla huumorillaan ja sävyllään. Novelli jäi väliinputoajaksi.
Viimeinen osa on suosikkini, sillä näissä novelleissa kieli on lyyrisimmillään ja tarinat ovat enimmäkseen haikeankauniita. Ainoa särö on novelli Ennen kuin sopulit saapuvat, joka herättää minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta pidin sen erilaisuudesta, mutta toisaalta se poikkesi linjasta ehkä liikaakin. Näkökulma oli erikoinen siinä mielessä, että ainakin minä erehdyin henkilön sukupuolesta ja luulin kertojan välillä vaihtuneenkin. Kaikki tarinat käsittelivät identiteettiä ja elämän murroskohtia. Pidin siitä, miten jokaisella kohtalolla oli vapauttava vaikutuksensa.
Useista osioista ja teemoista huolimatta novellit muodostavat melkein säröttömän kokonaisuuden. Kaikkien elementtinä on vesi milloin missäkin muodossa, kuten kokoelman nimikin jo vihjaa. Vesi ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen asia enkä ole koskaan tuntenut sellaista meren vetovoimaa, mitä jotkut tuntevat. Silti koin veden kiehtovana ja hyvänä teemana tässä kokoelmassa. Kaukonen on taitava kirjoittaja.
Novellit ovat aina olleet minulle sangen tuntematon laji, ja olen niitä ehkä hieman vierastanutkin. Huomaan jälleen, miten turhaa se on ollut. Kaukosen tekstiä on ihanaa lukea, tunnen oloni sen parissa kotoisaksi. Runous on minun maatani, ja Kaukosen teokset kulkevat sen rajalla. Nämä novellit ovat helpommin ymmärrettävää kieltä kuin esikoisromaani Odelma, mutta viehättävää salaperäisyyttä löytyy silti. Onneksi on kirjailijoita, jotka eivät pelkää jättää joitakin seikkoja lukijan itsensä pääteltäviksi!
Suosittelen painokkaasti! Kaukonen on selvästi maamme parhaimpia kirjailijoita, sillä en ole sitten Anna-sarjan uusintaluvun viihtynyt näin hyvin kirjan parissa. Lukekaa myös Odelma, ellette pelkää unenomaisuutta ja kielikuvilla kertomista. Toivottavasti kirjailija kirjoittaa vielä joskus runokirjankin!
"Tunnen neulaset jalkapohjissani, pehmeää kuusenkerkkää, älä arastele, eivät ne pistä, taipuvat askelen alla. Asetumme valaistuun kuusikkoon. Täältä minä olen kotoisin, vastarannalta. En ole varma, oletko sinä vielä täällä. En tarvitse enää saattelijaa, en hoitajaa. Ehkä sinua ei edes ollut. Ehkä olit vain muisto tai toive. Minä olen. Tänne minä jään."
PS: Osallistun kirjalla novellihaasteeseen.
On kuin olisin ollut haikealla matkalla oudossa unessa. Surumielisyys repeilee muutaman kerran suuttumukseksi, mutta laantuu taas. Joskus jonkun on kuoltava, mutta silti elämä voittaa aina lopulta.
Tätä kaikkea on Katja Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet (WSOY 2012). Sen kieli on pääosin lyyristä ja kaunista, mutta poikkeuksiakin on.
Novellit on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisella osalla on tietyt teemansa. Ensimmäisen osan novelleissa päähenkilönä on lapsi, joka on tarkkailijan roolissa. Nuo lapset näkevät muita enemmän ja joutuvat kukin kohtaamaan aikuisten kummallisen ja ahdistavankin maailman. Siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen onkin ehkä suurin teema. Novelleista löytyy myös perheiden ja sukujen vaiettuja salaisuuksia. Tunnelmassa on hiljaista dramaattisuutta ja aivan kuin aavistus kovista kohtaloista. Ripaus yliluonnollisuuttakin löytyy, vai liekö kyse sittenkin kielikuvista ja lapsen mielikuvituksesta: veli herättää veljen henkiin, poika näkee joesta tulevan tragedian, tyttö laskee vedet ovesta sisään...
Toisessa osassa yhdistäviä tekijöitä ovat päähenkilöiden yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Mies tekee veneestään morsiamensa, keski-ikäinen aviomies on tukahtua onnettomaan liittoonsa, kolmannella miehellä ei ole kuin pakkomielteensä siististä ympäristöstä ja ennen näkemättömästä puutarhasta. Koin tämän osion ensimmäistä synkempänä, sillä henkilöt olivat välillä todella onnettomia. Lisäksi kaikkia tarinoita yhdistää tietty vinksahtaneisuus: vanhuksella on venemorsian, aviomies ostaa vaimon lähtiessä hautajaisseppeleen, ympäristöintoilija tekee laitapuolenkulkijoista lannoitetta... Erikoisuutena on mainittava, että yksi novelleista on kerrottu kissan näkökulmasta! Virkistävä ja onnistunut valinta, ei voi muuta sanoa. "Täydellinen ajoitus" puolestaan oli aikamoinen irtiotto muista novelleista mustalla huumorillaan ja sävyllään. Novelli jäi väliinputoajaksi.
Viimeinen osa on suosikkini, sillä näissä novelleissa kieli on lyyrisimmillään ja tarinat ovat enimmäkseen haikeankauniita. Ainoa särö on novelli Ennen kuin sopulit saapuvat, joka herättää minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta pidin sen erilaisuudesta, mutta toisaalta se poikkesi linjasta ehkä liikaakin. Näkökulma oli erikoinen siinä mielessä, että ainakin minä erehdyin henkilön sukupuolesta ja luulin kertojan välillä vaihtuneenkin. Kaikki tarinat käsittelivät identiteettiä ja elämän murroskohtia. Pidin siitä, miten jokaisella kohtalolla oli vapauttava vaikutuksensa.
Useista osioista ja teemoista huolimatta novellit muodostavat melkein säröttömän kokonaisuuden. Kaikkien elementtinä on vesi milloin missäkin muodossa, kuten kokoelman nimikin jo vihjaa. Vesi ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen asia enkä ole koskaan tuntenut sellaista meren vetovoimaa, mitä jotkut tuntevat. Silti koin veden kiehtovana ja hyvänä teemana tässä kokoelmassa. Kaukonen on taitava kirjoittaja.
Novellit ovat aina olleet minulle sangen tuntematon laji, ja olen niitä ehkä hieman vierastanutkin. Huomaan jälleen, miten turhaa se on ollut. Kaukosen tekstiä on ihanaa lukea, tunnen oloni sen parissa kotoisaksi. Runous on minun maatani, ja Kaukosen teokset kulkevat sen rajalla. Nämä novellit ovat helpommin ymmärrettävää kieltä kuin esikoisromaani Odelma, mutta viehättävää salaperäisyyttä löytyy silti. Onneksi on kirjailijoita, jotka eivät pelkää jättää joitakin seikkoja lukijan itsensä pääteltäviksi!
Suosittelen painokkaasti! Kaukonen on selvästi maamme parhaimpia kirjailijoita, sillä en ole sitten Anna-sarjan uusintaluvun viihtynyt näin hyvin kirjan parissa. Lukekaa myös Odelma, ellette pelkää unenomaisuutta ja kielikuvilla kertomista. Toivottavasti kirjailija kirjoittaa vielä joskus runokirjankin!
"Tunnen neulaset jalkapohjissani, pehmeää kuusenkerkkää, älä arastele, eivät ne pistä, taipuvat askelen alla. Asetumme valaistuun kuusikkoon. Täältä minä olen kotoisin, vastarannalta. En ole varma, oletko sinä vielä täällä. En tarvitse enää saattelijaa, en hoitajaa. Ehkä sinua ei edes ollut. Ehkä olit vain muisto tai toive. Minä olen. Tänne minä jään."
PS: Osallistun kirjalla novellihaasteeseen.
Kommentit