Siiri Enoranta - Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

"Ensimmäisellä kerralla, kun jouduin väärään ruumiiseen, oli hyvin omituista, kai oikeastaan aika huvittavaa, että mieleni ja ruumiini olivat täysin yhtä mieltä siitä, että ne eivät kuuluneet yhteen. Nimittäin heti, kun tajusin, mitä minulle oli tapahtunut – kun tajusin, etten nähnyt unta enkä ollut huumeissa – oksensin. Ruumis tiesi heti, ettei se ollut minun ruumiini, ja siksi se pani mahalaukkunsa tyhjentymään, sillä se tiesi, miltä minusta tuntui, minusta, tarkoitan, miltä mielestäni tuntui... Ja ruumis oli mieleen kytköksissä. Vaikkei se ollut minun."

Josir Jalatva on keikari ja elostelija, kun hän iskee silmänsä nuoreen Mihon yliopistolla. Intohimoinen ja raju rakkaustarina saa melkoisen kolauksen, kun vasar ryöstää Mihon ruumiin ja vaihtelee sen paikalle toisten ihmisten ruumiita. Kauhistunut Josir päättää vastoin luontaista itsekkyyttään jäljittää vasarin ja tekee mahdottomasta mahdottoman: hankkii junan 5200-luvulla ja kerää kuuluisan isänsä sirkuksen raunioista oman sirkuksensa, sirkus Minimissimin. Hengästyttävä ja järjetön takaa-ajomatka läpi suljetun Aurosian mantereen alkaa.
   Olipa ihanaa lukea näin riemastuttava ja hyvä kirja heti vuoden alkajaisiksi! Olen lukenut aika monta Enorannan kirjaa ja pitänyt tähän asti niistä kaikista, mutta Josir Jalatvan tarina on ehdottomasti paras. Enorannan kirjat ovat toki keskenään melkoisen erilaisia, mutta sama tragedian ja surun pohjavirtaus on tuttu niille kaikille. Sama suru on tässäkin kirjassa, muttei niin painostavana kuin vaikkapa Nokkosvallankumouksessa ja Gisellen kuolemassa. Josirin tarinassa on paljon iloa ja karnevaalia ja yleisesti vakavia elämän tosiasioita, joiden painosta ei meinaa tukehtua, kuten aiempien kirjojen kohdalla. Tässä romaanissa kirjailija on päässyt ikään kuin tasapainoon surun ja ilon kanssa, ja jälkeä on ihastuttavaa lukea.
    Kirjan idea on tietenkin täysin hupsu. Eihän kenenkään ruumista voi vaihtaa ja mitä se merkitsee, ettei junia muka ole! Minusta oli hauskaa sujahtaa tähän sopivasti tärähtäneeseen ja hassuun maailmaan. Minusta on hauskaa, että kirjailija on uskaltanut käyttää näin paljon mielikuvitusta, ja lopputuloskin on onnistunut. Aurosian maailma on uskottava ja hyvin rakennettu, henkilöhahmot ovat todellisia ja liikuttavia kukin omalla tavallaan. Sirkus on hyvä miljöö tällaisen tarinan kertomiselle, koska se on jo valmiiksi outo ja todellisuudesta irrallinen konsepti. On helppo uskoa, että sirkustähdet ovat erikoisia.
    Seksuaalisuuden raju kuvaus on tuttua jo Nokkosvallankumouksesta, mutta kieltämättä se taas hätkähdytti lukiessa. Seksi on tässä romaanissa enimmäkseen suorasukaista ja varsin kaukana hienovaraisesta virittelystä. Mietin, miten tällainen kuvaus toimisi heteroparin kohdalla. Onko lukijan helpompi uskoa kahden miehen olevan tällaisia kuin miehen ja naisen? Enorannan tavaramerkkeihin kuuluu erikoisten ja usein kiellettyjenkin rakkaustarinoiden ja intohimojen kuvaus. Toisaalta sukupuolisuus on romaanissa melko liukuva käsite, kun Mihon ruumis on milloin mikäkin, usein naisen. Missä pisteessä persoona lakkaa olemasta tietty persoona? Onko persoona väistämättä kiinni sukupuolessa vai onko sukupuoli sittenkin yhtä merkityksetön yksityiskohta kuin vaikkapa hiustenväri? Milloin minä olen minä ja milloin joku muu? Nämä suuret kysymykset kulkevat sirkuksen mukana koko romaanin ajan ja ovat äärimmäisen kiinnostavia sekä ajankohtaisia. Mitä sukupuoli todella tarkoittaa? Voiko joku olla mies ja nainen yhtä aikaa? En osaa sanoa, mutta kirja herättelee ajattelemaan isoja asioita.
     Suosittelen Josir Jalatvan eriskummallista elämää ehdottomasti kaikille! Jos Enorannan tuotanto ei ole vielä tuttu, tästä voi mielestäni oikein hyvin aloittaa. Kirja on aika paksu, mutta yksikään sana ei ole liikaa.