Tiiliskivikirja - uhka vai mahdollisuus?

-

 Luen tällä hetkellä Tuulen viemää ja ajattelin tiedustella teidän mielipiteitänne tiiliskivikirjoista. Edellä mainitussa romaanissa on liki 900 sivua! 


Tykkäättekö lukea paksuja kirjoja vai ovatko ne päinvastoin hirvitys? Itse tykkään uppoutua pitempiinkin tarinoihin. Tämä romaani vain on ladottu niin tiiviisti, että lukeminen on tosi raskasta. Atvostan väljää taittoa.



Kommentit

Aino sanoi…
Kyllä kunnon tarinassa on sivuja useampi sata. Lukuvauhtiin vaikuttaa kyllä fontti ja ladonta. Liian tiivistä tekstiä on tosiaankin raskasta lukea. Kovin paksuissa kirjoissa hankaluutta aiheuttaa myös käsissäpitelyn vaikeus, mutta juu, en sinänsä säiky tiiliskiviä, jos tarina on hyvä, kuten Tuulen viemää toki on ja Dickensit esimerkiksi.
4. tammikuuta 2021 klo 15.59
Takkutukka sanoi…

Aiemmin en huomannut sivumäärän vaikuttavan juurikaan lukukokemukseen tai -rytmiin, mutta oudon viime vuoden aikana selkeästi tapahtui tiiliskivien kohdalla muutakin kuin ranteiden urvahtamista. Ja osa jäi ihan tuosta syystä kesken. Olisiko tämän ajan ilmiö ja ohimenevää?

Samaten en ole koskaan pitänyt yhteen pötköön ilman kappalejakoja tai välimerkkejä kirjoitetuista litanioista. Juuri nyt on yöpöydällä odottamassa Thomas Bernhardin uusin suomennos, sivumäärä vain 202, mutta näyttää kuuluvaan kahdella kertomuksellaan juuri tähän sarjaan, joten nähtäväksi jää...
4. tammikuuta 2021 klo 16.02
Margit sanoi…
Minä luen tiiliskiviä ihan mielelläni, mutta ladonta ei saisi olla liian tiivis. Esimerkiksi Tuulen viemää on minulla kaksiosaisena, jolloin teksti on helposti luettavaa, eikä kumpikaan osa ole painava.
4. tammikuuta 2021 klo 16.53
Celestine sanoi…
Nuorempana kahlasin tiiliskiviä innokkaasti, mutta vanhempana tartun mieluummin lyhyeen kirjaan. Toisaalta jos tiiliskiven paksuisesta kirjasta innostuu, paksuudesta on vain iloa: eipähän pääse tarina heti loppumaan! Esimerkiksi juuri Tuulen viemää oli muistaakseni sellainen kirja, että vauhtiin päästyäni en olisi halunnut kirjan lainkaan loppuvan! Pahin tiiliskivikokemus on ehdottomasti Taru sormusten herrasta -trilogia, jonka ensimmäisen osan luin yhteisnidepokkarista, jonka fonttivalinta oli kerrassaan hirveä ja ladonta tuskastuttavan tiivis. Seuraavan osan kuuntelinkin sitten äänikirjana, ja viimeisen lainasin kirjastosta ihan yksittäisenä kirjana, jossa fontti ja ladonta olivat paljon lukijaystävällisempiä.
4. tammikuuta 2021 klo 19.37
Leena Lumi sanoi…
Lauri Viita on jossain maininnut, että 300 sivussa on kaikki oleellinen kerrottu. No, minä pidän toisinaan kovasti tiiliskivistä, kuten nyt vaikkapa Äidinmaa tai Austerin 4321, tosin viime mainitun jälkeen olkapääni olivat kauan kipeät!

Molempi sopii, jos on kiiinnostava tarina, kuten on Tuulen viemää♥

♥♥
4. tammikuuta 2021 klo 19.43
Pearl Clover sanoi…
Riippuu mitä tiiliskivellä tarkoitetaan - 400-sivuiset menevät ihan hyvin, ja hyvän kirjan kohdalla sivumäärä tuntuu melkein liian pieneltä. Toisaalta en katso kirjojen sivumäärää vaan valitsen kirjan sen aiheen perusteella, toisaalta luen eniten 200-300-sivuisia. Tykkään siitä kun voin lukea useamman kirjan kuukauden aikana. :)
4. tammikuuta 2021 klo 20.05
Mai Laakso sanoi…
Riippuu tarinasta. Victor Hugon Kurjat 971 sivua loppui miltei kesken, joten luin sen lyhyen ajan sisällä toisen kerran. Suosittelen.
Harry Potterit ja Matkantekijä-sarja on luettu, samoin Tarttin Tikli ym, joten hyvän tarinan kanssa matkaaminen on todellinen ilo.
4. tammikuuta 2021 klo 21.27
Hanneles bokparadis sanoi…
täytyy miettiä ensteks ennen kuin alottaa, Viktor Hugosta tykkäsin, Tolkien Sormuksen haltija
4. tammikuuta 2021 klo 22.46
riitta k sanoi…
Jos tarina ei ala vetää heti alkuun, tiiliskivi jää herkemmin kesken kuin ohuempi kirja. Hiukan vieroksun, pakko tunnustaa. Kovin montaa yli 500-sivuista en vuodessa lue.
4. tammikuuta 2021 klo 23.22
Hanneles bokparadis sanoi…
(mut noin tiivis ladotus ei kivaa)
5. tammikuuta 2021 klo 3.42
Kirjarikas elämäni sanoi…
Olen sen verran lyhytjänteinen lukija, että noin 200-300 -sivuiset kirjat sopivat minulle parhaiten. Pitää olla tosi mukaansatempaava kirja, että jaksan lukea kovin paljon yli 400 sivua. Itse asiassa juuri tänään aloitin 600-sivuista romaania, eikä kirjailija tunnu pääsevän millään itse asiaan, jonka takia kiinnostuin kirjasta. Joten saa nähdä, kauanko jaksan sinnitellä...
6. tammikuuta 2021 klo 16.56
Anki sanoi…
Kiitos teille kaikille kommenteistanne, miten paljon niitä onkaan tullut!
Tosiaan tuo tiivis ladonta uuvuttaa. Väljemmin taitettuna olisin varmasti lukenut Tuulen viemään nopeammin kuin nyt. Vaikka tarina piti otteessaan, lukeminen väsytti kovasti. Taitolla on todellakin väliä!
Toisaalta oli ihanaa uppotua tuollaiseen pitkään, eeppiseen tarinaan.
6. tammikuuta 2021 klo 22.03
Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

-
Kuva
 "Se, ettei mua nähdä täällä, haluta edes katsoa, on kaikkein raivostuttavinta. Sekään ei kuitenkaan voi sammuttaa sitä, mikä mussa palaa kirkkaimpana." Otava 2020. Amiraali kertoo Niilosta, joka ei koe olevansa sen kummemmin poika kuin tyttökään. Hän kipuilee pienellä paikkakunnalla ja kerää rohkeutta olla oma itsensä. Hän on kasvanut ukin ja mummon kasvattamana, ja sukupolvien väliset erot kolisevat välillä yhteen. Mielestäni kirja on hyvä kuvaus siitä, mitä on olla vähän erilainen nuori juuri tässä ajassa. Nykyään näistä asioista onneksi puhutaan enemmän kuin ennen ja asioille on enemmän sanoja. Kirjassa ei harrasteta mitään termikikkailua, vaan kuvataan luontevasti nuoren ihmisen kasvua omaksi itsekseen. Kun on sielultaan rajaton, mihin tarkkoja termejä oikeastaan tarvitaankaan? Asuminen pikkupaikkakunnalla herättää väistämättä muistoja, samoin Niilon kokema koulukiusaaminen. Meilläkin kaikki vähänkin erilaiset saivat tuntea kaiken nahoissaan, nekin jotka olivat vain ihan
Lue lisää

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

-
Kuva
  Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat Syksy saapuu vähitellen ja on hyvä hetki alkaa pohtia tulevaa kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Jo perinteeksi muodostuneessa tapahtumassa luetaan puolivuosittain jokin klassikko ja kirjoitetaan siitä. Klassikosta postataan 31.1.2024 . Ilmoittaudu mukaan kommenteissa. Ei haittaa, jos et vielä tiedä tarkalleen, mitä aiot lukea. Alla kattavammat ohjeet. Lämpimästi tervetuloa! Klassikkohaasteen viralliset säännöt: - Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea (mutta et ole vielä lukenut), ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.) - Lue valitsemasi klassikko. - Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2024 . Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä. - Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä! - Toista kohta neljä useasti! Muita tärkeitä juttuja
Lue lisää

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

-
Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä. Älä sano katsotaan huomenna jos voit jo tänään sanoa ei. Älä sano lintu kuin lintu, sano pääskynen tai haukka. Älä sano kukka kuin kukka, sano keltavuokko, Anemone ranunculoides, ja kissankello. Älä sano, no olkoon, jos voikukista aletaan keittää heikoille keittoa ja kissankelloilla halutaan soittaa muurahaisillekin sapeli kouraan. Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla että sinut heitetään vailla vettä ja paitaa, pimeään, kylmään. Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se on pelkkä tauko ennen loppusoiton pitkää, kiivasta syleilyä. Älä huokaa jos sinun on huudettava. Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan, särkisi ikuisesti aran astiamme. Älä, älä koskaan suutele otsalle jos voit suudella suoraan suulle. - Tommy Tabermann - 
Lue lisää