Arja Tiainen - Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle

 "Minä en äiteliä puheita suvaitse.

Rakkaus on tekemistä.

Rakkaus on sitä että pitää sanansa

ja tulee ajallaan syömään."

Pitkästä aikaa Arja Tiaista! Luin vuosia sitten hänen teoksensa Saatanan tytär, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle on hitaammin avautuva, kuin sipuli. Sama kirpeä Tiainen siellä kuitenkin on tallella:

"Paljon sallittua hulluutta,

organisoitua huoruutta, velkoja

pelivelkoja, rikesakkoja.

Katselen ihmistä, jumalan kuvaa,

                      siinä on raameissa pitelemistä."

Vaikka olenkin kuulaankauniin runouden ystävä, en voi vastustaa Tiaisen kovuutta. Hänellä on aivan omanlaisensa tapa katsella maailmaa. Välillä se on kova ja kirpeä, välillä mitä kauneinta lyriikkaa:

"Niin unohdin tavanomaiset valituslaulut

päivä kimmelsi, autojen kyljet ja ikkunat

loistivat iltapäivän auringossa.

Alhaalla radan luona kukkivat leskenlehdet.

Olo oli kevyt, kerralla näin

virheeni mutten niistäkään välitä puhua, enää."

Lukekaa häntä! Näissä runoissa on sitä kuuluisaa elämänmakua. 

"Se puun aikaansaam tunnevärinä ei ole runo.

Se minkä näkee, ei ole näkemys.

Vedän pääni läpi nämä asiat.

Vasta sydämen lävitse viety on tarpeeksi hyvä."