L. M. Montgomery - Pieni Runotyttö (Runotyttö-trilogia 1)

 


"- Tuulta - ja tulta - ja merta! hän mutisi. - Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."

Alkuperäisteos Emily of New Moon (1923). Suomentaja I. K. Inha (uudistettu) 1961. WSOY 2005.

Pieni Runotyttö kertoo nuoresta Emiliasta, joka on syntynyt kirjoittamaan. Kun isä kuolee Maywoodin kodissa, Emilia päätyy äitinsä sukulaisten huomaan. Ennen kuin hän huomaakaan, on Uuden Kuun tilasta tullut hänelle rakas - kun vain Elisabet-tätikin rakastaisi häntä! Korvaukseksi hän kuitenkin saa Laura-tädin ja Jimmy-serkun vankkumattoman rakkauden ja löytää koulusta uusia unohtumattomia ystäviä. Kun vielä opettaja Carpenter tunnustaa, että Emilian kirjoittelusta on johonkin, ei mikään tunnu olevan suurien unelmien tiellä.

Olen lukenut tämän kirjan niin monesti, etten osaa enää laskeakaan. Olin 11-vuotias ensimmäisellä kerralla, ja romaani jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siitä pitäen olen ollut Montgomeryn lumoissa. Muistan lapsena samastuneeni Emiliaan kovasti, enemmän kuin vilkkaaseen Annaan, joka oli enemmänkin toiveminä. Tietynlainen pidättyväisyys ja rakkaus sanoihin olivat osa minun maailmaani, vaikka Murrayttein sukuylpeys olikin jännittävän vierasta.

Pieni Runotyttö on tulvillaan elämän kauneutta, ja siksi se varmaan onkin kestänyt aikaa niin hyvin. Kirja on kuin aikamatka vanhoihin hyviin aikoihin, kun juustot vielä tehtiin itse ja miehet olivat heinäpelloilla. Yllättävän moni asia on varmasti vanhemmalle suomalaiselle väelle hyvin samastuttavaa. Minulle ne olivat lapsena ihanan jännittävää satumaailmaa.

Emilian persoona rakentuu vähitellen kirjan edetessä, kun tyttö kasvaa. Lapsikuvauksissa Montgomery onkin omimmillaan. Herkästi hän ymmärtää lapsuuden kullan ja tuskan. Emilian herkkyys eri asioille on itselleni hyvin samastuttavaa, olen aina ollut samanlainen. Suurin ristiriita piirtyy Emilian ja Elisabet-tädin välille. Täti on hyvin ankara ja vanhanaikainen eikä lainkaan tytön hengenheimolainen. Niinpä yhteentörmäyksiä tulee väistämättä ja ne tuntuivat minusta pahalta. Paljolta olisi vältytty, jos Elisabet olisi ymmärtänyt Emiliaa paremmin eikä pitänyt niin tiukasti kiinni omista näkökannoistaan. Tapahtuu kuitenkin ratkaiseva konflikti, joka vähän muuttaa asetelmia.

Mieleenpainuvinta kirjassa on kuitenkin Emilian selvänäköisyyden hetki, kun hän kuumehoureessa tajuaa, mitä hänen ystävänsä Ilsen äidille on todellisuudessa tapahtunut. Tämä kohtaus herättää vieläkin minussa tiettyä haltioitumista, niin hyvin se on kirjoitettu. Selvänäköisyys pannaan Emilian skotlantilaisen esiäidin piikkiin, tällä kun on kuulemma ollut "toiset silmät". Tykkään näistä yliluonnollisuuden vivahteista, joita Montgomeryn kirjoissa toisinaan on.

Kaikkiaan aivan ihana retki takaisin lapsuuteen. Uskoisin kirjan toimivan myös silloin, kun lukee sen aikuisena ensi kertaa. Kirjassa on paljon sellaisia viitteitä, jotka eivät avaudu lapsille, mutta tekevät sen mielenkiintoiseksi aikuiselle. Suosittelen ehdottomasti!

Kommentit

Aino sanoi…
Minä myös olen lukenut Runotytöt ties kuinka monesti, samoin kuin Anna-sarjan. Runotyttö on minullekin tärkeämpi kuin Annat, vaikka tykkään molemmista. Montgomeryn viehtymystä yliluonnollisuuteen minä kyllä vierastan, niin paljon kuin muuten hänen tarinoistaan tykkäänkin.
Sinulla on ollut oikea Montgomery-putki päällä.
Anki sanoi…
Kyllä, nyt on tullut luettua Montgomeryä ihan urakalla :D Kiva kuulla, että sinullekin nämä kirjat ovat tärkeitä. :)
Takkutukka sanoi…

Voi ihana pientä, aikaa hyvin kestänyttä Runotyttöä, joka onnistui nytkin aikaaansaamaan lämpimän ailahduksen:)

Rakkaus sanoihin, ne omat salaiset päiväkirjat ja runovihkot rustailuineen; ehkä elämässä on sittenkin jotain pysyväistä ja ikuista...
Anki sanoi…
Niinpä, Takkutukka! Tämä kirja on ehta klassikko.
Jokke sanoi…
Luin tämän ja koko trilogian blogiaikana, ja pidin. Tämä avausosa oli mainio, ja minusta paikoin hauskempi, mitä Annakirjat ovat. Molemmat hyviä sarjoja. Mainittakoon vielä että pidin myös Sinisestä linnasta, jossa on hieman toisenlainen resepti. Kotikunnan Rilla on myös erinomainen teos
Gregorius sanoi…
Olen kanssa tämän (ja seuraavan osan, kolmas odottaa yhä vuoroaan) kanssa joku vuosi sitten, tutut bloggaajat vinkkasivat että tämä toiminee aikuislukijallekin siinä missä Anna ei välttämättä...

Ne yliluonnolliset vivahteet olivat aika kummallisia, ei olisi harmittanut vaikka ne olisivat jääneet poiskin...
Anki sanoi…
Jokke, näissä on kyllä huumoria! Minäkin pidän Kotikunnaan Rillasta. :)
Gregorius: Minulle taas yliluonnollisuus on plussaa, mutta meitä on moneen junaan. :)
Celestine sanoi…
Runotyttö on kyllä ihana, ja erityisen ihanaa on se, miten paljon siinä on eri tasoja lapselle ja aikuislukijalle! Luin koko trilogian pari vuotta sitten pitkästä aikaa uudelleen, ja tykkäsin ehkä vielä enemmän kuin lapsena (niin uskomatonta kuin se onkin).
Anki sanoi…
Kyllä, tästä saa iloa jokaisen lukukerran jälkeen!
Pearl Clover sanoi…
Tämä pitäisi lukea uudestaan. Luin kirjan joskus keväällä 2013 ja muistan kuinka inspiroiduin itsekin kirjoittamaan runoja, etenkin luontorunoja. Yliluonnollisuusaspekti oli mielenkiintoinen, ehkä vähän karmivakin. Muistan myös kuinka Emilia luuli syöneensä rotanmyrkkyä ja oli varma kuolevansa.
Anki sanoi…
Joo, Runotyttö on tosi inspiroiva kirja!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18: KOONTI