L. M. Montgomery - Pieni Runotyttö (Runotyttö-trilogia 1)

 

"- Tuulta - ja tulta - ja merta! hän mutisi. - Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."

Alkuperäisteos Emily of New Moon (1923). Suomentaja I. K. Inha (uudistettu) 1961. WSOY 2005.

Pieni Runotyttö kertoo nuoresta Emiliasta, joka on syntynyt kirjoittamaan. Kun isä kuolee Maywoodin kodissa, Emilia päätyy äitinsä sukulaisten huomaan. Ennen kuin hän huomaakaan, on Uuden Kuun tilasta tullut hänelle rakas - kun vain Elisabet-tätikin rakastaisi häntä! Korvaukseksi hän kuitenkin saa Laura-tädin ja Jimmy-serkun vankkumattoman rakkauden ja löytää koulusta uusia unohtumattomia ystäviä. Kun vielä opettaja Carpenter tunnustaa, että Emilian kirjoittelusta on johonkin, ei mikään tunnu olevan suurien unelmien tiellä.

Olen lukenut tämän kirjan niin monesti, etten osaa enää laskeakaan. Olin 11-vuotias ensimmäisellä kerralla, ja romaani jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siitä pitäen olen ollut Montgomeryn lumoissa. Muistan lapsena samastuneeni Emiliaan kovasti, enemmän kuin vilkkaaseen Annaan, joka oli enemmänkin toiveminä. Tietynlainen pidättyväisyys ja rakkaus sanoihin olivat osa minun maailmaani, vaikka Murrayttein sukuylpeys olikin jännittävän vierasta.

Pieni Runotyttö on tulvillaan elämän kauneutta, ja siksi se varmaan onkin kestänyt aikaa niin hyvin. Kirja on kuin aikamatka vanhoihin hyviin aikoihin, kun juustot vielä tehtiin itse ja miehet olivat heinäpelloilla. Yllättävän moni asia on varmasti vanhemmalle suomalaiselle väelle hyvin samastuttavaa. Minulle ne olivat lapsena ihanan jännittävää satumaailmaa.

Emilian persoona rakentuu vähitellen kirjan edetessä, kun tyttö kasvaa. Lapsikuvauksissa Montgomery onkin omimmillaan. Herkästi hän ymmärtää lapsuuden kullan ja tuskan. Emilian herkkyys eri asioille on itselleni hyvin samastuttavaa, olen aina ollut samanlainen. Suurin ristiriita piirtyy Emilian ja Elisabet-tädin välille. Täti on hyvin ankara ja vanhanaikainen eikä lainkaan tytön hengenheimolainen. Niinpä yhteentörmäyksiä tulee väistämättä ja ne tuntuivat minusta pahalta. Paljolta olisi vältytty, jos Elisabet olisi ymmärtänyt Emiliaa paremmin eikä pitänyt niin tiukasti kiinni omista näkökannoistaan. Tapahtuu kuitenkin ratkaiseva konflikti, joka vähän muuttaa asetelmia.

Mieleenpainuvinta kirjassa on kuitenkin Emilian selvänäköisyyden hetki, kun hän kuumehoureessa tajuaa, mitä hänen ystävänsä Ilsen äidille on todellisuudessa tapahtunut. Tämä kohtaus herättää vieläkin minussa tiettyä haltioitumista, niin hyvin se on kirjoitettu. Selvänäköisyys pannaan Emilian skotlantilaisen esiäidin piikkiin, tällä kun on kuulemma ollut "toiset silmät". Tykkään näistä yliluonnollisuuden vivahteista, joita Montgomeryn kirjoissa toisinaan on.

Kaikkiaan aivan ihana retki takaisin lapsuuteen. Uskoisin kirjan toimivan myös silloin, kun lukee sen aikuisena ensi kertaa. Kirjassa on paljon sellaisia viitteitä, jotka eivät avaudu lapsille, mutta tekevät sen mielenkiintoiseksi aikuiselle. Suosittelen ehdottomasti!