L. M. Montgomery - Runotyttö maineen polulla

 


"Vaelsin tänä iltana hämärissä pienelle lammelle, jonka lähistöllä on aina ollut lumoavaa kävellä kevätiltaisin. Rannalla kasvavien puiden lomitse siivilöityi veteen lännestä heikkoa ruusun vivahdetta. Ei tuulen henkäyskään liikuttanut lammen pintaa, ja jokainen lehti ja oksa, sananjalka ja ruoho kuvastui sen kalvoon. Katsoin siihen - ja näin kasvoni: taipuneen oksan vuoksi näytti kuin minulla olisi ollut päässäni lehväkiehkura - kuin laakeriseppele."

Alkuperäisteos Emily Climbs (1925). Suomentaja I. K. Inha 1948. WSOY 2005.

Emilian tarina jatkuu kirjassa Runotyttö maineen polulla. Kirja koostuu isolta osalta tytön päiväkirjamerkinnöistä, jotka syventävät hänen kuvaansa ja persoonaansa. Väleissä on erilaisia sattumuksia hänen elämänsä varrelta. Tässä osassa Emilia alkaa saada tekstejään julkaistuksi ja pääsee Shrewsburyn lukioon opiskelemaan.

Runotyttö maineen polulla on aina ollut trilogiasta lempiosani. Nuoruuden kauneus ja vaikeus piirtyy siinä kauniisti; lisäksi Emilian luomisvoima on isompi ja päättäväisempi. Näistä kirjallisista asioista oli nautinnollista lukea, kun itsekin kirjoittelen jonkin verran. Emilialla on totisesti kunnianhimoa, ja se on kirjan ilmestymisaikana ollut vielä tavatonta, kun kyseessä on nainen. Montgomery onkin joissain asioissa ollut aikaansa edellä, vaikka hänen kirjojensa ympäristö onkin leimallisen presbyteerinen.

Emilialle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Hänelle piirretään nukkuessa viikset ja hän menee semmoisena luokkaan, mikä loukkaus! Lisäksi on episodi vanhan Johnin talossa, josta leivotaan Shrewsburyssa oikea häväistysjuttu. Nämä asiat piinaavat herkän tytön mieltä valtavasti. Vastapainona tapahtuu myös kaikenlaista lystikästä ja vaikuttavaakin, kuten hänen tavatessaan vaimon, joka pieksi kuninkaan. Sillä tarinalla Emilia tienaa isoimman summan siihen asti ja suku alkaa vähitellen suhtautua hänen kirjoittamiseensa kunnioittavammin.

Romaani käsittelee paljon myös Ruth-tädin ja Emilian välistä suhdetta, asuuhan tyttö Shrewsburyssa ollessaan tädin katon alla. Jos suhde Elisabet-tädin kanssa oli aluksi kivikkoinen, sitä se on myöskin Ruthin kanssa. Ruthilla on jostain syystä hyvin nurja käsitys Emiliasta, hän väittää tätä salamieliseksi ja viekkaaksi. Jatkuvasti hän jankuttaa miksi Emilia tekee mitäkin ja on antamassa anteeksi aivan turhia asioita. Seurauksena on tietysti lopulta konflikti. Kuitenkin Ruth-täti myös hämmästyttää: vanhan Johnin häväistysjutun aikoihin hän asettuu Emilian puolelle koko maailmaa vastaan. Hänkään ei siis ole vailla hyveitä.

Montgomeryn kirjoja lukiessa tulee miettineeksi sukulaisuutta. Näissä kirjoissa sukulaisuus on kaikki kaikessa, vaikkei kaikista suvun jäsenistä niin pitäisi. Tuohon aikaan suku on velvoittanut mutta myös huolehtinut aivan eri tavalla kuin nykypäivänä. Montgomeryn kirjoissa on mielenkiintoista, miten eri suvuilla on tietyt ominaisuudet, jotka liitetään jokaiseen jäseneen. Nykyään sellainen tuntuu aika hassulta, mutta varmasti sitä jonkin verran tapahtuu ainakin pienemmillä paikkakunnilla, missä yksilöiden hairahdukset eivät koskaan täysin unohdu. 

Kerrassaan ihastuttava kirja! Ja voi, nyt olen tuonut blogiini kaikki Montgomeryt, enää ei ole mitään jäljellä! Se on melkein sääli, vaikka tavoitteeni onkin nyt siltä osin täyttynyt. Runotyttö-trilogian päätösosan olen käsitellyt jo aiemmin täällä

Romaanista ovat kirjoittaneet myös Oksan hyllyltä ja Sheferijm.

Kommentit

Margit sanoi…
Runotytöt olivat minun lapsuuteni rakkaita kirjoja. Meillä oli hyllyssä äitini Runotyttö-kirjat, ja luin ne moneen kertaan. Aikuisena en ole uskaltanut niihin koskea, koska epäilen, että tunnelma ei olisi enää sama. Sinä olet uskaltanut!
Anki sanoi…
Kyllä olen ja hyvällä menestyksellä! Oikeastaan Runotyttöjen suhteen olen elänyt jatkumossa lapsuudesta aikuisuuteen: olen lukenut nämä lähes joka vuosi uudestaan.
Anneli A sanoi…
Minäkin muistan Runotytöt lapsuudestani. Useamman kerran ne tuli luettua, muutaman kerran aikuisenakin. Niin ihania kirjoja!
Anki sanoi…
Todellakin aivan ihania!