L. M. Montgomery - Tiedän salaisuuden

"Ja minä olen aina tuntenut vakiintuneeni vapauteen ja itsenäisyyteen. Mutta ei kannata. Minä en saisi enää koskaan hetkenkään mielenrauhaa ajatellessani Davidin elävän täällä liassa ja sotkussa. Hän kun on luonteeltaan niin pikkutarkka ja siisti. Ei, minun ehdoton velvollisuuteni on tulla tänne tekemään hänen olonsa leppoisaksi... kaitselmuksen johdatukseksi sitä kai voisi sanoa. Pahinta on, että minun on itse kerrottava hänelle."

L. M. Montgomery on tunnettu Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan, mutta hän kirjoitti paljon muutakin. Tiedän salaisuuden on novellikokoelma, johon on valittu neljätoista tekstiä. Kaksi niistä on vähän harmillisesti samaa kuin pari vuotta sitten ilmestyneessä Yrttitarhassa. Ehkä Yrttitarhan kääntäjä ei ollut tietoinen tästä vanhasta kokoelmasta?

Montgomerylle tyypillisesti novellit käsittelevät enimmäkseen avioliittoa. Useammin kuin kerran päähenkilö on ns. vanhapiika, jota säälitään naimattomuutensa takia. Sitten tapahtuu jotain yllättävää, ja he päätyvätkin avioliiton satamaan. Vaikka tämä peruskaava toistui, kokoelma ei tuntunut toisteiselta, sen verran huolella kirjailija on tekstinsä kirjoittanut. Montgomeryn vanhanaikanen maailma ei lakkaa kiehtomasta minua. Tiukka tapakulttuuri ja uskonnollisuus ovat tarjonneet herkullisia asetelmia kirjallisille töille. 

Jotkut novellit olivat niin vaikuttavia, että tuli melkein kylmät väreet! Näitä novelleja olivat Tiet eroavat ja Kohtalo. Ensimmäisessä nainen on jo päättänyt karata toisen matkaan, mutta nuoren pojan usko ja luottamus häneen tekevät nämä aikeet tyhjiksi. Jälkimmäisessä toisistaan vuosia erossa olleet mies ja nainen kohtaavat kilpa-ajoissa ja lyövät vetoa kahden eri hevosen välillä. Jos miehen hevonen voittaisi, nainen palaisi tämän luokse. Montgomery on väittänyt vuodattaneensa kaiken tragedian nuoruutensa vauhdikkaisiin tarinoihin, mutta kyllä hänellä draamantaju on ollut kohdallaan myös vanhempana! 

Jotenkin Montgomery löytää aina jonkin kiintoisan pisteen, joka kuljettaa tarinaa kiinnostavasti eteenpäin. Nyt emme ole Avonlean tai Uuden Kuun maisemissa, vaikka ne tutuilta lukiessa kalskahtavatkin. Saamme kuitenkin nauttia ihanasta luontokuvauksesta erityisesti novellissa Abelin suuri seikkailu, jossa nuori mies oppii jälleen nauramaan sydämestään:

"Kesä eteni puutarhassa ruusujen, liljojen, salkoruusujen ja päivänhattujen saattueena. Päivänhatut olivat sinä vuonna erityisen upeat. Niitä oli suuri penkki puutarhan alapäädyssä kuin aaltoilevana auringonpaisteena. Tamzine nautti niistä täysin siemauksin, mutta Abel piti hennommanvärisistä kukista. Eräs tumman viinin sävyinen salkoruusu oli hänen suosikkinsa."

Kaiken kaikkiaan nautittava novellikokoelma. Uskallan suositella niillekin, joihin novellit eivät niin uppoa (kuulun itsekin tähän joukkoon).