Arttu Tuominen - Verivelka


 "Rotevampi poika aloittaa: >>Lupaan ja vannon, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka olisi sota tai rutto, niin se, mikä tänään kätkettiin, se kaivetaan yhdessä ylös kahdenkymmenenseitsemän vuoden päästä.>>

Hintelämpi poika jatkaa: >>Ja lupaan ja vannon, etten koskaan paljasta aarteen sijaintia kenellekään toiselle. Ja vaikka toinen meistä kuolisi, niin silloin toinen tulee paikalle ja kaivaa sen yksin ylös.>>"

WSOY

Arttu Tuomisen Verivelka aloittaa Delta-dekkarisarjan. Epilogissa kaksi poikaa kaivaa aarteen maahan ja vannoo juhlallisesti kaivavansa sen 27 vuoden päästä ylös. Sitten siirrytään vuoteen 2018, kun ryyppykämpällä tapetaan mies verisesti. Jari Paloviidasta on tullut päällikön sijainen ja tutkinta on hänen vastuullaan. Kaikki näyttää olevan selvää kuin vesi, mutta sitten menneisyys alkaa kummitella korvissa.

Tuomista on kehuttu laajalti ja lainasin innostuneena tämän romaanin. Ajattelin saavani käsiini jotain poikkeavaa. Lukemisen jälkeen kuitenkin tuli tyhjyys: tässäkö tämä oli?

Dekkari ei nimittäin poikkea valtavirrasta kovinkaan paljon, varsinkin kun viime vuosina on tullut aika monenlaista lajityypin edustajaa. Rikos on haukotuttavan tavallinen henkirikos. Toki ihmisten menneisyys tuo omat tvistinsä tarinaan, mutta ei sekään niin ihmeellistä nykyään ole. 

Pidin kyllä taustarinasta sinänsä. Kahden nuoren pojan tarinaa oli kiinnostavaa, mutta myös raastavaa lukea. Väkivalta värjyy yllä milloin missäkin muodossa, ja tietyt tapahtumat kirjassa toivat mieleen Koskelan henkirikoksen. Kirja ei sovikaan kaikista herkimmille lukijoille, sillä väkivaltaa kuvataan melko tarkasti.

Oli myös aika tympeä klisee, että Paloviidan avioliitto on aivan finaalissa miehen työn takia. Lisäksi yksi tutkiva poliisi on kaappijuoppo. Olisi mukava välillä lukea poliisista/tutkijasta, jolla ei olisi mahdottomasti henkilökohtaisia ongelmia. Sillä sellaisia luulisi oikeidenkin tutkijoiden olevan, tavallisia ihmisiä. Tosin bakteerikammoinen kummajainen Oksman oli aika mieleenpainuva hahmo, se on myönnettävä.

Ei yltänyt siis odotuksiin. Sanoisin, että semmoinen kahden ja puolen tähden kirja. Aion kuitenkin lukea seuraavan osan, kun se on omassa hyllyssä. Jospa se olisi vähän vähemmän kliseinen tapaus.

Verivelka on luettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Kommentit

Mannilainen sanoi…
Pidin tästä kirjasta ja oli tarkoitus lukea seuraavatkin osat, mutta niin vain ovat jääneet lukematta. Ehkä jonakin päivänä, kun on tarpeeksi aikaa.
Anneli A sanoi…
Tätä en ole lukenut, mutta pidin paljon Tuomisen Vaiettu-kirjasta.
Mai Laakso sanoi…
Tuomisen kirjat on lukematta.
Tykkään tosi paljon Horn Lier Horstin Wisting-dekkarisarjasta, sillä päähenkilö on ihan normaali rikostutkija ja hänellä on ihan normaali toimittajatytär. Työt hoituu nopsasti, syödään normaalisti, nukutaan jne. Olen ihan myyty tähän sarjaan.
Takkutukka sanoi…

Kokonaisuudessaan tykästyin tähän dekkariin ja etenkin Tuominsen tapaan kuvata nuorten poikien, keskinäistä ystävyyttä ja vankkaa puolustusrintamaa malliin yksi kaikkien puolesta kiusaajia vastaan.

Tuominenhan ei itse olet poliisi ja se näkyy: vaikka kuinka kuvitteellisesta dekkarista on kyse, niin sitä, että karrikoiden tutkinnanjohtaja hiippailee yön hämärissä fikkari hampaissa pitkin seinänvierustaja murtautuakseen omalle virkapaikalleen avaintodistetta vohkimaan, en kyllä purematta niele.
Uskottavuusraja tuli vastaan ja ylittyi..
Elegia sanoi…
Minä tykkäsin tästä kovasti ja muistakin Tuomisen kirjoista. Näissähän ei sinänsä ole se rikos pääosassa, vaan enempikin syyt ja seuraukset. Minua tällainen tyyli miellyttää.
Anki sanoi…
Mannilainen: Ei tämä mikään sysihuono ollutkaan!

Anneli: Tuo Vaiettu kiinnostaa, kun sen ei pitäisi olla niin perinteinen.

Mai: Kiitos kirjavinkistä! Kuulostaa lupaavalta.

Takkutukka: Joo, tuo poikien osuus miellytti minuakin. Tässä oli kyllä uskottavuusongelmia, joo. :D

Elegia: Aion lukea lisää Tuomiselta, katsoo mitä tykkään niistä!