Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021
"Sesongin ulkopuolella Ortigia on melkein autio. Rappiosta huolimatta se on kaunis, parhaimmillaan niin kaunis, että sydän tuntuu nyrjähtävän ja roikkuvan tyhjyydessä yhden langan varassa. Kietoudun pilvisen päivän laventenlinsineen, ja meren laajuus työntyy rintaan kuin keihäs..."
Silviä Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema käsittelee ihmiselämää monipuolisesti. Se sisältää niin ensimmäisessä sitaatissa mainittua kauneudenrakkautta kuin räjähteleviä perseitäkin. Voisi melkein sanoa, että mikään inhimillinen ei ole Hosseinille vierasta.
Mielestäni kaikki esseet olivat kiinnostavia, mutta sanon pari sanaa niistä mieleenpainuvimmista. Esseessä Matkustamisen ilo kirjoittaja pohtii vastuutaan ilmastonmuutoksesta. Hän on intohimoinen matkailija, ja kuten tiedämme, erityisesti lentomatkustus tuottaa paljon päästöjä. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, että suurin vastuu tulisi olla yrityksillä ja valtioilla, ei yksittäisillä ihmisillä. Hän myös huomauttaa, ettei tätä esseekokoelmaa olisi ilman matkustelua. Hosseini ei julista aiheesta lopullista totuutta, vaan jättää asian lukijan arvioitavaksi.
Mielenkiintoinen oli myös essee Miesten tarinoita, jossa Hosseini pureutuu feminismiin ja nykyiseen identiteettipolitiikkaan. Hosseini käsittelee näitä teemoja raikkaasti. Hän itse ei juuri välitä identiteettipolitiikasta ja hän problematisoi vaatimuksen, jossa kirjallisuudessa samastuttavuus syntyy lukijan kanssa samaan lokeroon tungetuista henkilöhahmoista. Tätä olen itsekin viime aikoina pohtinut. En itse oikein pääse kärryille tästä ajattelutavasta, sillä olen kokenut lukemattomia kertoja samastumista itsestäni poikkeaviin hahmoihin: miehiin, homoseksuaaleihin, heteroseksuaaleihin, eri etnistä taustaa oleviin ja niin edelleen. Minun on vaikea kuvitella sellaisen ihmisen kokemusta, joka ei samastu kuin omaa lokeroaan edustaviin ihmisiin. Sillä me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä.
Hosseini myös kritisoi Miesten tarinoita -esseessään heppoista kirjallisuuden tulkintaa. Hän muistuttaa, että samalla kun nykyaikana tuomitaan vanhat kirjat milloin rasismista ja milloin mistäkin, myös meidät tullaan todennäköisesti tuomitsemaan tulevaisuudessa jostain sokeasta pisteestämme. Olen aivan samaa mieltä siitä, että on absurdia mitata vanhaa kirjallisuutta nykyajan mittapuulla. Kirjoja pitäisi osata lukea kontekstissaan. Nykyään tunnutaan pelkäävän, että rasistisen kirjan lukeminen tekee lukijastakin automaattisesti rasistisen. Tosiasiassa useimmat meistä osannevat suodattaa lukemaansa, ja lastenkin kanssa on mahdollista käydä keskustelua kirjojen aiheista. Eikö se ole nimenomaan sitä kasvatusta?
Hosseini kirjoittaa myös iranilaisuudesta, omasta taustastaan. Oli kiehtovaa lukea hänen kirjeitään Teheranista. Hosseini on yhtä aikaa asiantuntija ja ulkopuolinen, ja tästä piirtyy mielenkiintoinen asetelma. Tietämykseni iranilaisten mielenmaisemasta on nyt kasvanut, mistä olen iloinen.
Harvoin saa myöskään lukea niin rujon kaunista tekstiä kuoleman aiheuttamasta menetyksestä kuin tässä kirjassa. Hosseinille hänen veljensä kuolema alaikäisenä on olemattomuutta, joka on koko ajan läsnä. Sitä ei pääse pakoon eikä sitä voi hyväksyä: "-- kun on -- nähnyt hänen antavan lopulta periksi ja hyväksyvän kuolemansa, murtuu tavalla, josta ei voi toipua, vaikka aikaa kuluisi 18 vuotta."
Ja lopuksi vielä niistä räjähtävistä perseistä. Kirjailija kärsii todella tuskallisista paiseista alapäässään, joiden takia häntä on leikattu monesti. Vaiva ei vain tunnu menevän ohi. Aluksi mietin, miksi ihmeessä luen vieraan ihmisen intiimivaivasta, kunnes tajusin, että on hullua sievistellä ihmisvaivoja. Kyse on kaiken lisäksi todella kovaa kipua aiheuttavasta asiasta. Hosseini käsittelee myös hilpeästi pissakakkahuumoria ja kaikenlaista muuta, mikä aihepiiriin liittyy.
Suosittelen lämpimästi. Tässä kirjassa on monenlaista mielenkiintoista ja se tarjoaa eväitä asioiden pohtimiseen omalta kannalta.
"Täysin politisoituneessa, turvattomassa ilmapiirissä koulutetut ja viisaatkin ihmiset antautuvat piittaamattomuuteen ja vähäpätöisten seikkojen parissa askarteluun, sillä siten he pääsevät pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan."
Kommentit