Matti Virtanen - Ääripäät - Kuinka identiteettipolitiikka hajottaa Suomea
"Topeliuksen naiivius on liikuttavaa, mutta se panee miettimään mistä suomalaisen identiteetti voisi 2020-luvulla muodostua; missä on pienin yhteinen nimittäjä? Sitä etsiskelen tässä kirjassa, tavallaan eliminointimenetelmällä. Nykyajan ääripäihin kannattaa tutustua, jotta saisi käsityksen politiikanteon taustalla olevasta Overtonin ikkunasta, siis siitä, minkälaiset ideat kelpaavat poliittiselle agendalle. Kun ääripäiden suosio kasvaa, Overtonin ikkuna venyy ja vanhoihin politiikan kuvioihin sekä maan tapaan tottunut tarkkailija voi pudota kelkasta."
Kansi: Marjaana Virta. Taitto: Jarkko Lemetyinen / Katse Design Oy. Docendo 2021.
Lukuvuoteni päättyy tällä kertaa mielenkiintoiseen tietokirjaan. Matti Virtanen on eläköitynyt toimittaja, jota askarruttaa nyt vallalla oleva identiteettipolitiikka. Hän päättää ottaa asiasta selvää ja haastattelee laajan joukon ihmisiä erilaisista ääripäistä, niin äärioikeistoa ja -vasemmistoa kuin saamelaisia, suomenruotsalaisia, sateenkaari-ihmisiä ja monia muita.
Kirjan tyyli ei ole täysin asiakeskeinen, vaan asiaa ryydittää Virtasen huumori. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Toisaalta totisuus vähän karisee ja itseeni huumori kyllä upposi, mutta toisaalta valinta tekee kirjasta hieman vähemmän vakavasti otettavan. Jää hieman arvoitukseksi, mitä Virtanen itse näistä asioista ajattelee. Tuli tunne, että hän nauroi partaansa koko ajan.
Mielenkiintoinen havainto oli, että (ääri)vasemmistolaiset toimijat olivat varsin nuivia haastattelupyyntöihin. Vasemmistopoliitikoilta tuli sitten niin tiukan akateemista jargonia, että heikompaa hirvittää. Itselläni on akateeminen tausta ja olen näitä asioita kauan seurannut, joten pysyin ihan hyvin kärryillä. Mitenkähän lie esimerkiksi vanhempien ihmisten laita? Uskoisin, että esimerkiksi utelias ja laajasti asioista kiinnostunut isäni olisi pudonnut kärryiltä alta aikayksikön. Tämä on mielestäni politiikan suuria ongelmia: poliitikot puhuvat niin epäselkeästi ja niin valikoidulle porukalle, että ehkä jopa enemmistö jää syrjään kun ei ymmärrä mistä puhutaan. Näin ei tulisi olla. Kuka alkaisi vaatia poliitikoilta selkokielisyyttä?
Huomasin myös pudistelevani päätäni vähän kaikille tahoille. Oma taustani on aika vasemmistolainen, mutta tämä nykyinen identiteettipolitiikka on saanut minut vieraantumaan aika lailla kaikista vasemmistopuolueista. En kerta kaikkiaan enää jaksa sitä, että jostain identiteetin palasesta tehdään elämää suurempi asia ja sen ympärillä sitten meuhkataan. Näen nykyisessä politiikassa myös uhkia sananvapaudelle. Sietokyky eri tavalla ajattelevia kohtaan ei ole pitkään aikaan ollut näin alhaalla kuin nyt ja se on Suomen pienelle kansalle iso uhka. Meidän vain pitäisi jaksaa toisiamme sensuroimatta, vaikka kuinka ketuttaisi.
Oli myös hieman huvittavaa huomata, miten samoja piirteitä ääripäistä toisaalta löytyy. Kaikki ovat niin hirveän totisia ja tosissaan, että se ulkopuolisen tarkkailijan silmissä kääntyy jo koomisuudeksi. Tulee vain mielikuva yksinään karjahtelevista hupsuista, jotka kaikki kuvittelevat olevansa oikeassa.
Kirjan päätavoite, yhteisen nimittäjän löytyminen, osoittautui ikävän vaikeaksi tehtäväksi. Joku heitti suomen kielen, joku vanhat suurmiehet, mutta aika laihaksi saalis mielestäni jäi. Jaan itse saman huolen historioitsija Teemu Keskisarjan kanssa englannin ylivallasta. Kieli on oleellinen ymmärryksen ja tunteiden välittäjä. Jos luovumme siitä, mitä meille jää?
Kommentit
Tämä Virtasen teos voisi olla kiintoisa, joskin tyyli arveluttaa. Arvostan tietokirjoissa asiallisuutta, joten en tiedä miten suhtautuisin huumoriin, vaikka siitä jopa pitäisin. Vaarana on, että sanoma vesittyy tai teos muuttuu jonkin sortin draamakomediaksi.
Partaansa nauraminen lienee ihan ymmärrettävää suhtautumista, mikäli kokee keskusteluilmapiirin olevan sitä, että yksinään karjahtelevat hupsut kuvittelevat kaikki olevansa oikeassa. Tältä minusta vaikuttaa usein nettipalstoilla käyty keskustelu. Välillä se naurattaa, välillä sitten turhauttaa melkein ahdistukseen asti.
Selkokielisyyttä ovat minusta edistäneet Perussuomalaiset iskulausepolitiikallaan, joka tosin Soinin irrottauduttua aluksesta on jäänyt vähemmälle. Kaikki poliittiset liikkeet vaikuttavat aloittavan voimakkailla vaatimuksilla ja värikkäillä kielikuvilla ja vastuuseen päästyään he verhoavat epävarmuutensa poliitilliseen kielenkäyttöön, josta saa selvän vasta kun he joutuvat esittämään saman asian vieraalla kielellä, jonka suojautumispusikot eivät ole heillä yhtä hyvin hallussa kuin oman äidinkielen vastaavat pakopaikat. Sikäli voisi olla helpointa, kun koko ihmiskunnalla olisi vain yksi kieli. Voisimme kaikki piilottaa mielipiteittemme kestämättömyydet yhteisen kielemme sopukoihin.