Virpi Hämeen-Anttila - Paino - Miten pääsisin sinuiksi kehoni kanssa

 "Miksi jotkut eivät voi sietää lihavaa, joka ei vihaa itseään eikä halua enää ruveta laihdutuskuurille?

Koska lihavan tyytyväisyys omaan kehoonsa on loukkaus ja uhka sille, joka on sitoutunut laihduttamaan maailman tappiin kyetäkseen hyväksymään itsensä.

Koska lihava kiistää päätöksellään olla laihduttamatta hoikan tai laihdutetun kehon arvon ja yrittää viedä hoikalta ja hoikaksi laihduttaneelta hänen ylemmyydentuntonsa, etuoikeutensa ja paremman statuksensa."

Otava 2020.

Kirjassaan Paino Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinansa painon, traumojen ja erilaisten vaikeuksien kanssa. Kirja oli paitsi matka Hämeen-Anttilan elämään, myös omaan elämääni.

Kuten kirjailijallakin, myös minulla on vaiheikas matka oman kehoni kanssa. Olen koettanut laihduttaa ensimmäisen kerran jossain 10-vuotiaana. Olen teini-iässä sairastunut sekavakuvioiseen syömishäiriöön, jossa on ollut vähän kaikenlaisten häiriöiden piirteitä. Sinänsä tuttua jo muutenkin minulle, että en usein mahdu virallisiin diagnooseihin. Olen vain epämääräisesti kummallinen.

Kirjailija on elänyt jo paljon ennen minua, mutta valitettavan tutulta moni asia tuntui. Erityisesti terkkarin tuomio liikalihava ja lättäjalat sävähdytti. Minulle saman sanoi terkkarin sijasta koululääkäri. Hän toisaalta lähetti noin puoli koulua erikoispuolelle milloin minkäkin oletetun ongelman takia. Kun sitten varhaisessa aikuisiässä kenkäkaupan myyjä kehui jalkaani siroksi, olin aivan hämmästynyt. Voiko tämä lättäjalka tosiaan olla jonkun mielestä siro?

Ihmisten sanoilla ja asenteilla on iso vaikutus, koska olemme niin sosiaalinen laji. Muut ihmiset toimivat meille peileinä varsinkin kasvuiässä. Jos saa jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen, ongelmia on luvassa ennemmin tai myöhemmin. Hämeen-Anttila suomii lihavien kiusaajia ja syyllistäjiä tiukasti ja aivan aiheesta. Syyt lihavuuden taustalla ovat käytännössä aina paljon monimutkaisemmat kuin yksinkertaistettu hokema kuluta enemmän. 

Kirjailija käsittelee yhteiskunnallisia aspekteja paljon ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Tässä suhteessa kirja onkin jopa enemmän kuin yhden yksilön tarina. Siinä on psykologista tarkkuutta ja myös selvästi iän tuomaa viisautta.

Oli raastavaa lukea, miten patriarkaalisen ja arvaamattoman isän kanssa eläminen sai Hämeen-Anttilan reagoimaan ikään kuin sisään päin. Kun tunteita ei saanut ilmaista, tuli syömisestä ainoa lohtu. Sitten alkoi ensimmäinen laihdutus ja ongelmat lähtivät kasautumaan. Varmasti ainakin jossain määrin tuttua monelle!

Se taas oli inspiroivaa ja elähdyttävää, kuinka keski-iässä kirjailija alkoi vähitellen tutustua kehoonsa paremmin ja luottaa siihen. Hän alkoi hiljalleen antaa piut paut ulkopuolisille kommentoijille ja alkoi keskittyä terveyteen. Mikään iltapäivälehtien rakastama suoraviivainen sankaritarina ei ole kyseessä, kuten kirjailija jo kirjan alkupuolella korostaa. Matka on sekava, täynnä kompurointia ja takapakkeja. Laihduttaminen on omituisella tavalla koukuttavaa, ja siitä voi olla hyvin vaikeaa luopua, varsinkin kun muu maailma kirkuu että pitää laihduttaa ja laihtua. 

Milloin pääsisimmekään siihen tilanteeseen, että paino sysättäisiin sivuraiteille ja korostettaisiin keskeisesti terveyttä? Sillä ihmisen painosta riippumatta hänelle on hyväksi riittävä uni, järkevä syöminen ja tietenkin mielekäs liikunta. Vaikkei paino edes juuri tippuisi, ovat terveyshyödyt merkittävät. Ennen kaikkea minusta pitäisi puhua siitä, että meillä kaikilla on _oikeus_ terveeseen elämään, niillä reunaehdoilla jotka kunkin yksilöllinen biologia mahdollistaa. Ehkä ensimmäistä kertaa aloin ajatella, että niin, minäkin voin tehdä hyviä valintoja eikä se tarkoita pakonomaisuutta ja rajua itsekuria. Vähästäkin on jo apua.

Tästä tuli häkellyttävän henkilökohtainen teksti, mutta toivottavasti siitä on jollekulle iloa ja ehkä jopa vertaistukea. Aihe koskettaa todella monia ihmisiä ja on latautunut. Haastankin sinua miettimään (jos laihdutat), että onko se välttämättä tarpeen? Riittäisikö kuitenkin painon tarkkailun sijaan oman yleisen elämänlaadun pohdinta ja sen mielekkyyden lisääminen?


Kommentit

LauraKatarooma sanoi…
Tästä sun kirjotuksesta tuli mieleen, että terveydestä on tehty hirveän vaikean kuuloista. Se vaatii paljon kuria ja ties mitä kaikkea.

Iteki ekan kerran mun painoon puututtiin, kun olin ala-asteella, neljännellä tai viidennellä luokalla. Se jääny kyllä mieleen.
Mai Laakso sanoi…
Minulla alakoulussa puututtiin siihen, että olen pieni ja laiha. Olin kyllä huono syömään, mutta ei siitä niin isoa numeroa olisi pitänyt tehdä. Keittäjät yrittivät kilvan syöttää minua. Eihän pieneen mahaan mahdu isoja annoksia ruokaa. Niinpä en mennyt ollenkaan syömään kouluruokailuun moneen vuoteen. Olen siis edelleenkin pieni ihminen, mutta syön normaalisti, mutta muiden puuttuminen syömiseen lopettaa heti ruokahalun. Ymmärrän siis hyvin lapsia, jotka syövät vähän. Nykyisin päiväkodeissa ei tarvitse edes maistaa ruokia, mikä minusta on hyvä asia. Lapsille kehittyy terve nälkä ja tuntemus omasta kehosta. Ruoan tuputtaminen tuo vain ongelmia joko puoleen tai toiseen.
Takkutukka sanoi…

Asiallinen ja oivasti avaava kirjoitus useimpia meistä jollain tasolla jossain vaiheessa koskettavasta asiasta!

Jos nyt omat vanhemmat - kuten omalla kohdalla - silmää räpäyttämättä tokaisevat:
"Jos noilta jaloilta putoaa, ei ole luojan vika!" kertooko se enemmän sanojasta kuin kohteesta?

Entä sitten tuo Main esille nostama vastakohta:" Kyllä sinä olet tiuku ja rimpula, luut vaan kolisevat!!" Tuntui ikävältä jatkuvasti kuulla, kun tilanne oli pitkäaikaisen vastsasairauden aiheuttama,josta en meteliä pitänyt ja oli riittävästi tekemistä edes pysyä pystyssä(:

Aihepiiristä lukeminen ja puhuminen normailisoi tilanteita. Mitäs jos päättäisimmee, että olemme näinä hyvinemme ihan liian sopivia;)
Anneli A sanoi…
Onpa kiinnostavalta vaikuttava kirja. Ja sanomaltaan hyvin tärkeä. Jokaiselle pitäisi antaa oikeus olla sopivia, kooltaan ja näöltään. Minulle oli yllätys, että Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut tällaisen kirjan. Olen lukenut häneltä vain dekkareita.
Anki sanoi…
LauraKatarooma: Terkkarin pitäisi aina puhua näistä asioista vanhemmille eikä alkaa paasata lapselle.

Mai: Kauheaa on kyllä tuokin pienikokoisten kohtelu! Meillä on hirveän ahdas muotti, johon kaikkien muka pitäisi sopia.

Takkutukka: Kyllä, aihepiiristä puhuminen auttaa. Kyllä sinullekin on sanottu vaikka ja mitä!

Anneli: Kyllä, kaikille pitäisi olla paikka täällä.
Minä en ole lukenut Hämeen-Anttilalta muuta kuin nyt tämän kirjan.
riitta k sanoi…
En ole lukenut Hämeen-Anttilalta tätä kirjaa, mutta lukenut lehtijuttuja aiheen tiimoilta. Läheiset ja ympäristö ovat usein älyttömän ymmärtämättömiä ja tekevät vain hallaa.
Marjatta Mentula sanoi…
Virpi Hämeen-Anttilalla on romaani Tapetinvärinen, jossa hän käsittelee omaa vaikeaa lapsuuttaan ja sitä miten syömähäiriö on keino kestää olosuhteita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Valaiseva teos. Hän on myös haastatteluissa kertonut, miten paino putosi kun elämä järjestyi muilta osin.
Elegia sanoi…
Enpä tiennytkään, että Hämeen-Anttila on kirjoittanut myös henkilökohtaisempia teoksia. Olen lukenut häneltä joitakin romaaneja ja Turkkiin liittyvän tietokirjan. Hyllyssä olisi muutama lukematon Hämeen-Anttilan vanhempi romaani, jotka kiltisti odottelevat lukuvuoroaan.

Mediassa tosiaan harva se päivä jeesustellaan ylipainoa: milloin siihen kuollaan kaikki, milloin vedotaan ylipainon aiheuttavan kuluja terveudenhuollolle ja esiintyy suoranaista vihaa lihavia ihmisiä kohtaan. Tuntuu olevan nykyajan vitsaus etsiä ihmisryhmiä, jotka nostetaan tikunnokkaan ja kivitetään henkisesti. Kammottava ilmiö.
Anki sanoi…
Riitta: Kyllä, jos lähipiiri on ymmärtämätön niin ongelmat vain kasautuvat.

Marjatta: Enpä tiennytkään tuosta romaanista, pitää panna lukulistalle!

Elegia: Kyllä, nykyään on aina joku ryhmä tikunnokassa, ihan kamalaa!