Malin Lindroth - Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

 "Kun hengitykseni alkaa tasaantua, jokin liikahtaa. Tuhat terapiatuntia alkaa potkia. En ole enää kahdenkymmenenseitsemän. Minulla on ääni, jolla puhua. En luovuta elämääni kenenkään toisen käsiin. Ja siinä se sana on: herjaus - ruma nimitys. Voi jessus. Minähän olen leikitellyt vanhallapiialla koko syksyn. Olen kiistellyt siitä sanasta, kirjoittanut siitä, jopa peräänkuuluttanut vanhaapiikaa Göteborgs-Postenin kulttuurijutussani. "Missä on eletty kokemus?" minä kysyin. "Missä on hän, joka ei valitse itse?" Minulta oli vain jäänyt huomaamatta yksi pieni detalji: itseänihän minä siinä peräänkuulutan! Moderni vanhapiika olen minä."

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Nuckan (2018). Päällys: Sanna Mander. Suomentanut Hannimari Heino. Atena Kustannus 2019.

Toimittaja Malin Lindroth kirjoittaa siitä, millaista on, kun on tahtomattaan naimaton ja yksinäinen. Tiukoin vedoin hän maalaa esiin kuvan siitä, miten kyvytön läntinen yhteiskunta on ei-valitun kohtalon edessä.

Lindroth kirjoittaa itsestään, mutta hänen tarinastaan tule kategoria, niin tarkkaa yhteiskunnallista analyysia hän onnistuu tekemään. Hän on kirjassaan apposen auki häpeänsä kanssa. Samalla hän haluaa häivyttää häpeän pois vanhapiikuudesta. Hän kyseenalaistaa patriarkaattisen järjestelmän, jossa naisella on arvoa vain silloin, kun hän on miehen taholta haluttu.

Kirja herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita. Se muistutti minua pitkistä vuosista, kun olin yksin ja koin samoja tunteita kuin Lindroth. Hänen kuvauksensa itsestään lapsena ja nuorena outolintuna tuntui kipeän tutulta. Minäkään en usein osannut olla "oikeanlainen" tyttö. Olin peruskouluajan hukassa sellaisissa asioissa ja vasta lukiossa aloin päästä perille omasta naiseudestani. 

Samalla olen todella etuoikeutettu Lindrothiin verrattuna. Minulla yksinoleminen ei ollut loppuelämän tilanne, vaan päädyin välillä parisuhteeseen. En myöskään ole enää seinäruusu. En ole näkymätön. Silti voin tuntea samastumista. Minä vain olen onnekkaampi kuin Lindroth.

Ja tästä tosiaan on kyse. Onnekkuudesta, sattumasta, kohtalostakin. Kaikille ei vain yksinkertaisesti ole sitä yhtäkään oikeaa. On ihmisiä, joille sanotaan aina ei. Kun ympärillä oleva maailma ulvoo kaksinelämisen autuutta joka käänteessä, on olo epäilemättä huono usein. Lindroth haluaakin asiaan muutosta. Hän haluaa, että sana vanhapiika saa kunniaa.