lauantai 21. toukokuuta 2022

Sanojen paino

 "Meillähän on aina tunne, että elämme läheisessä, saumattomassa yhteydessä menneisyyteemme ja punomme elämänlankaamme eteenpäin ilman rakoja tai ratkeamia päivästä toiseen. Tuon tunteen menettäminen olisi sietämätöntä. Totuutta tunne ei kuitenkaan vastaa: elämämme on pitkä, mutkikas ketju ajelehtivia muistosaaria, joiden rantoja unohduksen aallot huuhtelevat, hypimme yhdeltä toiselle, ja olemme mestareita keksimään katkoskohtiin tarinoita, joilla uskottelemme toisille ja itsellemme laveasti ja kekseliäästi, että seisomme jatkuvan muistamisen tukevalla pohjalla."

Pascal Mercierin Sanojen paino (Tammi 2021, suomentanut Tuulia Tipa), on massiivinen ja runsas kirja. Se käsittelee paljon sanoja, sanojen sattuvuutta, niiden musikaalisuutta, kääntämisen vaikeutta ja ihanuutta. Näiden asioiden rinnalle rakentuu kuitenkin vielä suurempia teemoja: muistaminen, elämän toistuvuus, kyllästyminen, armomurha, vanhasta elämästä itsensä irti riuhtaiseminen. 

Kirja tuntui aluksi jopa liian massiiviselta. Aistin heti alusta, että se on hyvä, jopa merkittävä, mutta jokin vähän pelotti. Ehkä yli 500 sivua? Tämä kirja jäi itse asiassa alun perin joskus keskenkin alkutekijöihinsä. Kaikesta huolimatta päätin alkaa lukea ja alkukankeuden jälkeen en voinut kuin onnitella itseäni päätöksestäni. 

Sanojen paino nimittäin on merkittävää kirjallisuutta, sitä voisi oikeastaan kuvailla sanalla ihmeellinen. Kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan aivan hämmästyttävää vauhtia, mutta kuinka monessa lopulta sanotaan mitään olennaista? Tätä kirjaa vasten hyvin moni sinänsä mukiinmenevä teos kalpenee. Sanojen painon filosofinen, mutta samaan aikaan voimakkaasti elämässä kiinni oleva pohjavire liikuttaa syvältä.

Kirjassa on toki myös tarina. Simon Leyland, jota nimitetään kirjassa sukunimellään, on juuri astunut uuteen elämänvaiheeseen, jota vain harvat kokevat. Hän on nimittäin vähän aikaa sitten saanut mykistävän diagnoosin: kasvain aivoissa, ei voida tehdä mitään. Aikaa ehkä vuosi tai sitten pari kuukautta. Kuitenkin käy ilmi, että on tapahtunut kauhea virhe: kahden potilaan kuvat ovat menneet sekaisin eikä Leyland olekaan vakavasti sairas. Diagnoosista tulee hänen elämänsä vedenjakaja: miten jatkaa elämää, kun on myynyt elämänsä kiintopisteen, kustantamon, ja hyvästellyt kaikki? Kun oli jo tehnyt päätöksen tappaa itsensä ja hankkinut siihen keinotkin?

 Aluksi kirjassa ei tapahdu ulkonaisesti paljoakaan, vaan kirjailija keskittyy kuvaamaan Leylandin ajatuksia ja tunteita. Leyland rauhoittaa itseään kirjoittamalla kuolleelle vaimolleen kirjeitä. Niissä hän setvii sekavia ajatuksiaan. Kirjeitä on pitkin kirjaa, muitakin kuin Leylandin vaimolleen kirjoittamia. Niihin kirjailija on tiivistänyt eniten ajattelemisen arvoista asiaa.

Vähitellen elämän pysähtyneisyys hiipuu ja uudet tuulet puhaltavat. Leyland on perinyt sedältään talon Lontoossa ja hän koettaa aloittaa siellä uudelleen. Vähitellen hän tutustuu vaiteliaaseen ja etäiseen naapuriinsa Kenneth Burkeen. Burke ei ole ainoa uusi tuttavuus, vaan Leyland alkaa tavata niin vanhoja kuin uusiakin ihmisiä ja vaikuttaa heidän elämiinsä hyvin tuntuvasti.

Minua miellyttää erityisesti se, miten kaunokirjallisuus ja elämä kietoutuvat toisiinsa teoksessa. Leyland on rikas, ja hän auttaa monia rahallisesti. Samaan aikaan hänen ystävänsä on kirjoittanut kirjan naisesta, joka toimii samoin ja jonka elämä suorastaan suistuu raiteiltaan sen vuoksi. Tässä on siis fiktiota fiktion sisällä! Yksi taso on myös se, kun Leyland viimein uskaltautuu kirjoittamaan jotain omaa ja käsittelee tuntemuksiaan henkilöhahmonsa kautta.

Tietysti voisi takertua siihen, että oikeassa elämässä ihmiset harvoin puhuvat merkittävistä asioista niin avoimesti ja vaivattomasti kuin tässä kirjassa. Silti se ei jotenkin vaivaa minua. Sillä tarvitseeko fiktion lopulta kuvastaa todellista elämää, ainakaan täydelleen? Sanojen paino on minulle tavallaan kuin Vígdis Grímsdóttirin kirjojen maailma: kaikki on sen oman maailman lakien mukaista ja täysin kohdallaan. Ei ole väliä, että meidän elämässämme asiat eivät yleensä mene siten.

Hieman yllättäen kirjasta oli vaikeaa löytää sitaatteja. Se ei johdu siitä, ettei mitään mainittavaa olisi, kuten on varmaan tullut selväksi. Kyse on siitä, että kertomus on niin runsas ja ajatuksia pyöritellään pitkään. Nytkin oli pakko mielivaltaisesti aloittaa ja katkaista sitaatteja. Halusin kuitenkin tuoda kirjailijan äänen esille, jotta kaikesta tulisi parempi selko.

Ehdoton suositus! Tämä teos on valtavan älykäs ja älyllinen, muttei sivistyssanoilla kikkaileva. Uskon, että ajatukset kyllä aukeavat lukijalle. Siksi, että meidät kaikki on heitetty elämään ja todennäköisesti suurin osa meistä on ainakin joskus ajatellut jotain sen suuntaista, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Täytyy myös antaa aplodit kirjan kääntäjälle Tuulia Tipalle! Kirjailija on sveitsiläinen ja hän on näköjään kirjoittanut kirjan saksaksi, alkuperäinen nimi on Das Gewicht der Worte. Jo nimessä on haaste: Worte tarkoittaa sanoja, mutta siihen sisältyy myös ajatus sanojen yhteenliittymistä, joskus jopa lauseista. Saksalaisen ajatus monikosta Worte on siis monitahoinen. Kirjassa myös leikitellään hyvin monilla kielillä, saksan ja englannin ohella on ainakin italiaa, ranskaa, venäjää ja taisipa olla baskiakin. Toivon, että Tipa palkitaan tai on jo palkittu tästä suurteosta.

"Runous - minusta näyttäisi, että sillä on tekemistä ajan kokemuksen kanssa", Leyland oli sanonut. "Voisi ehkä sanoa: Se on keino antaa hetken olla kaikkinensa tätä hetkeä. Keino saada aika pysähtymään. Kun luemme, katsomme kuvia tai kuuntelemme musiikkia, annamme menneisyyden levätä, ei siinä mielessä, että unohtaisimme sen, vaan että höllennämme ja päästämme siitä irti, emmekä myöskään anna tulevaisuuteen suuntaavien jännittyneiden odotusten vääristää tai sumentaa nykyisyyttä. Poeettinen nykyhetki on kuin ajallisen tapahtuman virrasta ja sen pakottavasta järjestyksestä irrotettu."


18 kommenttia:

Takkutukka kirjoitti...


Kuulostaa mielenkiintoiselta ja antoisalta teokselta. Tuo ensimmäinen sitaattisi kuvastaa hyvin elämän kulkua kaikkine muutoksineen ja sopeutumisineen sekä ajelehtivine muistisaarineen.
Kykymme tuottaa tarvittaessa tarinoita, kirjoittaa uusiksi muistiamme on myös varsin luova - ja käyttökelpoinen...

aino harjula kirjoitti...

Kuulostaa kaikessa filosofisessa pohdiskelussaan hienolta teokselta, jonka voisin ajatella lukevani. Toisaalta liian
filosofinen ote saattaa vaikuttaa sen, että
sanoista ei juuri ymmärrä. Esittelysi oli
kuitenkin hieno ja herätti kiinnostuksen.
Pidämpä mielessäni.

Tuosta juonikuviosta tuli mieleeni Montgomeryn sininen linna, vaikka teokset
ovat toki täysin erilaiset luonteeltaan.

riitta k kirjoitti...

Tämä oli hyvin filosofinen, mutta minulle lukuhetkellä liian polveileva ja pitkä.

Elegia kirjoitti...

Vaikuttaa kiintoisalta. Pidän pohtivasta otteesta, tosin rajansa tietysti silläkin. Tämän haluaisin oikeastaan mieluiten lukea nimenomaan suomeksi.

Anneli A kirjoitti...

Onpa kiinnostavalta vaikuttava kirja. En ole tästä kirjasta enkä kirjailijastakaan kuullut aiemmin. Mukava saada uusia lukuvinkkejä.

Kirjarikas elämäni kirjoitti...

Mercierillä on kaunista kieltä. En varmaan jaksaisi edes yrittää lukea tätä Sanojen painoa, mutta Yöjunaa Lissaboniin aloitin kerran ja ihastuin heti. Sekin on vain niin paksu, että jäi sillä kertaa kesken, mutta sen aion ehdottomasti jossain vaiheessa lukea kokonaan!

Anki kirjoitti...

Takkutukka: Antoisa tämä nimenomaan oli! Muisti on todella hämmästyttävä asia.

Aino: Nyt kun sanoit, niin tässä on tavallaan sama asetelma kuin Sinisessä linnassa! Eksistentiaalinen pohdinta vain on ihan omalla tasollaan tässä.

Riitta: Ymmärrän, kirja oli toisaalta aika vaativa.

Elegia: En yhtään tiedä, millainen esim. englanninkielinen käännös voisi olla. Tämä kyllä kannattaa lukea suomeksi, kun käännös on niin hyvä.

Anneli: Tämä kirja on jotenkin jäänyt vähän katveeseen, vaikka esikoiskirja Yöjuna Lissaboniin saavutti suosiota. Sitä en ole vielä lukenut.

Kirjarikas elämäni: Tuon Yöjunan Lissaboniin tahdon ehdottomasti lukea!

Henna kirjoitti...

Luin tämän aiemmin mutta en ehtinyt kirjoittaa postausta kun oli varausjonoa. Tällä viikolla katselin että nyt olisi vapaana kirjastossa, taidan lainata uudelleen että saan postauksen tehtyä. Hieno kirja, eikä haittaa ollenkaan selata tai kenties lukea kokonaan uudelleen postausta varten :)

LauraKatarooma kirjoitti...

Kuulostaa aikamoiselta kirjalta!

Margit kirjoitti...

Hieno postaus hienosta kirjasta! Pidin paljon, mutta vielä enemmän ihastuin Yöjunaan Lissabonissa. Pitäisit siitä, kun pidit tästäkin.

Anki kirjoitti...

Henna: Kyllä, tämä kirja varmasti kestää uusintalukuja!

Laura: Tämä onkin aikamoinen!

Margit: Pitää tosiaan lukea tuo Yöjuna Lissabonissa!

Heidi H. / Kirjahamsterin lukuvinkit kirjoitti...

Wau kuulostaa voimalliseslta lukukokemukselta. Kiitos tästä esittelystä, pitää laittaa lukulistalle ehdottomasti!

Anki kirjoitti...

Ole hyvä, toivottavasti sinäkin tykkäät! :)

Jane / Kirjan jos toisenkin kirjoitti...

Tämä on varmaan vähän liian haastava mulle nykyään... Muutama vuosi sitten olisin voinut ehkä kokeillakin. En ole sitten koronan alkamisen tarttunut moneenkaan kovin vakavaan kirjaan, ei vain taitu.

Amma kirjoitti...

Kuulostaapa monipuolisesti mielenkiintoiselta ja antoisalta teokselta. Tunnistan tuon melkein pakokauhumaisen tunteen, kun tietää, että käsissä on loistava teos, mutta jo fyysinen koko hirvittää ja muutenkin epäilyttää, että jaksaako ottaa kaiken vastaan ja nähdä sen vaivan, että pääsee teokseen sisälle. Vaikka yleensähän se nimenomaan kannattaa!

Anki kirjoitti...

Jane: Minulle tämä oli sopiva, kun tässä ei tapahtunut sellaisia hirveyksiä. Niitä en nyt kestä kirjoissa ollenkaan.

Amma: Kyllä, on se jännä että pelottaa hyvä kirja! Kyllä se yleensä kannattaa. :)

Minna kirjoitti...

Meine Güte, tämähän on pakko pistää tilaukseen alkukielellä! Kiitokset tosi mielenkiintoisesta vinkistä!

"Sillä tarvitseeko fiktion lopulta kuvastaa todellista elämää, ainakaan täydelleen?"
Näinhän se menee, usein on niinkin, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tärkeintä on siis teokset sisäinen logiikka ja tasapaino.

Minna /Kirsin Book Club

Anki kirjoitti...

Minna: On varmasti hyvä myös alkukielellä, eikun nauttimaan!