Kultalintu, mustasulka

 "Mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin."

Iiris on alakoulun ensimmäisillä luokilla kun äiti yhtäkkiä kuolee. Hiljenneessä kotitalossa ei ole tilaa lapsen surulle. Aikuiset surevat kuka yksin, ketkä keskenään. Iiriksen sydän on revitty rinnasta irti, mutta hänelle ei suoda suruaikaa. Alle vuoden päästä äidin kuolemasta taloon saapuu vyöryvä äitipuoli, joka omistaa elämänsä tytön nujertamiseen.

Silja Vuorikurun teos Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021) on itkettävän surullinen ja ahdistava kirja. Kirjailija on päässyt pikkutytön nahkoihin hyvin. Iiris rukoilee lapsenuskollaan Jumalaa tuomaan äidin takaisin. Tai jos äiti edes soittaisi kerran. Puhelimessa on kuitenkin aina vain äidin työtoveri, omituinen ranskanopettajamies. 

Muistot on painettava pinnan alle, on vaiettava koska ei ole tilaa olla. Varsinkin sitten, kun ilkeä äitipuoli tulee ja siivoaa äidin pois talosta. Edes valokuvia ei saa katsella, ne on lukittu ovien taakse. Ovela Iiris kuitenkin tietää, missä avain on. Teininä hän avaa viimein kuvat äidistä ja mustat linnut hyökkäävät hänen kimppuunsa, kun muistot äidin viimeisestä päivästä pyrkivät pintaan.

Iiriksen mielessä elää lapsenuskon ohella satumaailma. Iiris on hyvä oppimaan ulkoa, ja hän toistelee tiettyjä lauseita itsekseen. Hän turvautuu vielä isompanakin vanhaan satukasettiinsa. Onneksi on sentään ihana Tyttö, johon Iiris tutustuu ja jonka myötä kesytön teinielämä ainakin välillä tulee surun keskelle. Iiris on varautunut ja hiljainen, Tyttö taas nauraa ja valaisee koko maailman.

Tarinaa ei sijoiteta tarkkaan nimettyyn paikkaan, se vain on pienessä radanvarsikaupungissa. Ensimmäinen kirjan jakso eletään 80-luvulla, sen jälkeen tulee vuosien tauko ja sitten eletään 90-luvun ensimmäisiä vuosia. Maailman tapahtumat nivoutuvat Iiriksen tarinaan. Kun Tsernobyl räjähtää, muut äidit pukevat sateeseen koulutielle menevät lapsensa hysteerisen peittävästi. Vain äiditön ja isän hylkäämä Iiris-rukka kävelee paljain päin, palmikot kastuen. Iiris, joka haluaa kuolla ja tulla haudatuksi äidin viereen.

"En minä haluakaan kuolla.

Se on ajatus, joka seisauttaa Tytön sanat, säpsähdyttää ja säikäyttää. Olen kaivannut kuolemaa taukoamatta yli neljän vuoden ajan. Olen haaveillut siitä, olen rukoillut sitä, olen kuiskutellut ja houkuttanut sitä luokseni."

Mielenkiintoista tarinassa on myös yhtä aikaa suojeleva ja uhkaava metsä ja mustasiipiset linnut, jotka alati pelottavat Iiristä. Aina kun jotain isompaa tapahtuu, Iiris kokee mustien sulkien tippuvan. Metsän myyttisyys sopii hyvin tytön satumaailmaan. Teininäkin tyttö hahmottaa elämänsä satujen kautta. Isä on vaikeneva kuningas, josta ei puhuta saduissa mitään ja äitipuoli on kuningatar, joka on vienyt kuolleen äidin paikan.

Kirja järkyttävintä antia ovat Iiriksen kotona tapahtuvat asiat, joita ei kuitenkaan aivan suorasanaisesti esitetä. Äitipuoli ei annan tytölle käytettäväksi siteitä, joten Iiriksen on tungettava paperia housuihin. Mitään kotitöitä hän ei tytölle opeta, joten Iiris ei osaa kotitalouden tunnilla mitään. Sen jälkeen voikin haukkua tytön pataluhaksi, koska tämä on niin huono ja saamaton. Myös fyysinen väkivalta astuu kuvaan. Loppujen lopuksi kirjan kammottavin hahmo on isä, joka käytännössä hylkää tyttärensä eikä puolusta häntä. Millainen isä tekee niin?

Todella hyvä romaani, vaikuttava. Pidin kovasti Vuorikurun tavasta kirjoittaa.

"Kun suljen silmäni, pääsen pakoon: en olekaan enää täällä, en olekaan enää minä. Olen metsässä ja olen metsää, kasvan kuusten lomassa ja hengitän viimaista tuulta. Lumeen varisseet neulaset osoittavat polun, joka johtaa taivaan kannelle. Taivas tulvii tähtiä, jotka särisevät pakkasen voimasta. Mustat linnut jättävät pesimäpuunsa ja käpertyvät pitkillä kynsillään minun käsivarsieni ympärille."