Metsän tyttö
"Mutta tekstit päättivät itse, kuka niistä tulisi kulloinkin, mutta ne kaikki leikkivät vapaina mielessäni, eivät minkään pakottamina, kirkkauden ja sopusoinnun valaisemina kuin lintuni ja metsän puut. Näin täynnä olin sanoja, lintuja ja metsää ja nousin ylös ja kiitin jumalaa elokuun kuudennestatoista."
Vigdís Grímsdóttir on esiintynyt blogissani aiemminkin. Hän on yksi lempikirjailijoitani mystisyydessään. Rakastan näitä outoja ja vinksahtaneita maailmoja, joita hän kirjoissaan tarjoaa. Hänen romaaninsa Metsän tyttö (Like 1994, suomentanut Tapio Koivukari) on varhaistuotantoa.
Metsän tyttö eli Gudrún on 46-vuotias laitapuolenkulkija, ainakin toisten mielestä. Hän kävelee ontuen tiettyjä reittejään ja etsii roskatynnyreistä kirjoja. Muilla ei kuitenkaan ole aavistustakaan hänen rikkaasta sisäisestä maailmastaan, joka on metsä ja linnut ja kirjat. Rujosta ulkonäöstään huolimatta Gudrún on viaton ja sopusoinnussa elämän kanssa. Yhtenä päivänä eräs nainen kutsuu hänet kahville. Totuus alkaa kiertyä ja kieppua. Kuka tämä nainen oikeastaan on ja miksi hän on niin pakonomaisen kiinnostunut Gudrúnista? Painostava tunnelma tihenee kirjan edetessä.
Miten ihanaa olikaan upota jälleen Grímsdóttirin maailmaan! Vaikka Metsän tyttö onkin hänen varhaisimpia romaanejaan, on tyyli tuttu. Myöhemmissä kirjoissa se on tarkentunut ja kehittynyt mestarilliseksi. Ihmisten tapa puhua on omanlaisensa, vaikkei siinä ole mitään erikoisia koukeroita. Metsä on mielenkiintoinen valinta, sillä Islannissahan ei ole metsiä.
Vaikka Gudrún kuvataan rumaksi, hän on minusta hyvin kaunis. Suurin osa ihmisistä ei koe koskaan sitä mitä hän kokee metsässään ja kirjojensa parissa. Hänellä on tapanaan ottaa jokaisesta kirjastaan viisi-kuusi riviä, jotka hän opettelee ulkoa. Sitten ne lennähtävät hänen mieleensä sopivalla hetkellä. Gudrún ei kaipaa elämäänsä mitään mitä siinä ei ole. Hän on lähtenyt kotoa 15-vuotiaana eikä hän haikaile menneitä. Hänellähän on oma maailmansa ja kuukausiavustuksensa, jolla hän tulee toimeen.
Minusta on arvokasta, että Grímsdóttir on kuvannut tällaista ihmistä kirjassaan. Moni meistä säälii laitapuolenkulkijoita, mutta entä jos he ovatkin onnellisempia kuin me koskaan?
"Tiesin jumalan sävelten kaikuvan tornissa alastoman minäni ympärillä ja lämmittävän ruumistani. Ja kävelin metsääni, istahdin jalat suorina lähteen vierelle. Linnut tulivat luokseni, istuutuivat olkapäilleni, ympäröivät ruumiini ja lauloivat laulun keltaisesta pikkukalasta, joka hyppäsi ylös järvestä ja pienestä tytöstä, joka sieppasi sen ja katseli sen kimmellystä päivän kirkkaudessa. Ympärilläni kaikki muuttui musiikiksi."
Kommentit