Puutarhakirjeitä

"Niin kuin kosken ääni puhuttelee tuntoaistia, myös valo koskettaa ruumista, rentouttaa jännittyneet lihakset, houkuttaa hellittämään. Ja minä hellitän, kävelen sumun läpi sumuun, läpi pisaravälkkeen välkkeeseen."

Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin kirjoittavat kirjeenvaihtokirjassaan Puutarhakirjeitä (Atena 2018) elämästä ja puutarhoista. He käyvät vuoropuhelua elämiensä puutarhoista, fyysisistä ja mentaalisista. Sillä puutarha elää vähintään yhtä paljon mielessä kuin fyysisessä tilassa. Kirjeissä piirtyy salaisia toiveita ja elämän syklisyys.

Runoilijaote on läsnä myös kirjeissä. Välillä ajatukset ja tunteet purkautuvat pieninä runoina kirjeiden sivuille. Otteessa on muutenkin pientä lyyrisyyttä, ja siitähän minä olen aina pitänyt. Juuri tuo elämän syklisyys koskettaa minua. Kirjoittajat jakavat erilaisia muistoja, kuultokuvia, jolloin mennyt ja nykyinen limittyvät toisiinsa. Lopulta kaikki on tässä, mitä tässä sitten lopulta tarkoittaakaan.

"Onko hiljaisuus enimmäkseen vain aavistus jostakin, mikä jää tavoittamattomiin? Onko se idea tai pyrkimys, pikemminkin suunta kuin paikka, jossa voi levätä. Onko sitä? Osaammeko?"

Heinolle pieni puutarhapalsta on oma tila. Lasten ollessa pieniä hän vetäytyi sinne kokemaan omaa aikaa ja tilaa. Samalla hän mietti, missä on ja mitä hän haluaa olla. Puutarhoilla voi siis olla myös syvä meditatiivinen vaikutus.

Itse en ole viherpeukalo eikä minulla ole pienessä asunnossani kasveja, koska tapan ne. Suvustani löytyy mahtavia kasvi-ihmisiä, joilla kaikki kukoistaa. Vanhempieni luona istutamme äidin kanssa kukkia ruukkuihin, perennapenkkejäkin on muutama. Nautin kasveista kykenemättömyydestäni huolimatta.

"Kirjoittamisen prosessi ei ole käsittämätön, mutta sitä ei voi myöskään pohjimmiltaan ymmärtää eikä selittää. On kyse voimasta, joka paitsi eheyttää myös pakottaa hajoamaan ja etsimään uuden muodon. Sinä kirjoitat runon merkityksellisyyden esiin kauniisti: siru, joka tavoittelee itsessään kokonaista kuvaa."

 Kirjassa runoilijat tunnelmoivat puutarhan vuodenkiertoa, miten sen elämä jatkuu salaisena talvellakin, vaikkei mitään näy ihmissilmille. Kirjeet alkavat talvesta 2015 ja kirjoittajat pohtivat talven vaikutusta myös ihmiseen. Talvi voi olla syli, johon painautua. Pimeys voi olla myös lohdullista. Kesä kukintoineen taas on runsauden aikaa, joskus melkein ylivoimaista. Ei millään ehdi nähdä kaikkea, vaikka kuinka yrittäisi. Sitten tulee syksy ja sadonkorjuu. Vähitellen kiihkeys asettuu, marraskuu lakastaa puutarhan ja lepo voi alkaa.

Puutarhakirjeitä oli minulle vaikuttava kokemus. Taitavien sanankäyttäjien kirjoituksia oli mieluisaa lukea ja sain paljon ajattelemisen aihetta. Kirja on myös fyysisenä esineenä hyvin kaunis, mistä kiitos Satu Kontiselle. Kirjan sivuilla on kauniita lähiotoksia kukista, ja niiden takana ovat kirjoittajat itse.

"Niin kuin sanojen ja säkeiden väliin jäävästä tilastakin, runon puutarhan täysinä kuhisevista koloista ja rakosista, joista niistäkin nousee merkitystä ajasta aikaan."