Olive, taas

 "Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään."

Luin viime kesänä Elizabeth Stroutin novellikokoelman Olive Kitteridge, enkä ollut täysin vakuuttunut. Aloin kyllä pitää Olivesta, mutta en olisi jaksanut lukea niinkään kaupungin muista ihmisistä. Nyt lukemani jatko-osa Olive, taas (Tammi 2021) on paljon parempi. Se on ennemminkin romaani kuin novellikokoelma.

Tässä osassa Olive menee naimisiin Jackin kanssa, ja yksinäisyys vähän väistyy. Ensimmäisen aviomiehen, Henryn, kuoleman jälkeen Olive on ollut vähän tuuliajolla. Olive alkaa olla jo melkoisen vanha ja se tuntuu luissa ja ytimissä. Olive ei varsinaisesti ole vanhenemisen ja lähestyvän kuoleman kanssa sinut.

Stroutia on kehuttu hyväksi kuvaamaan ihmisiä läheltä ja lempeästi. Tämä pitää minustakin paikkansa. Ainakin vanhuuden kokemukset tulevat hyvin kuvatuiksi. Olive on köntistynyt ja kaatuukin eikä meinaa päästä ylös omin voimin. Samoin suolen toiminta alkaa olla vaikea hallita. Tätä ei kuitenkaan kirjoiteta auki inhorealistisesti vaan lähinnä toteavasti. Kirpeän Oliven ajatukset näistä asioista eivät tosin ole kovin lempeitä.

Olive on varsin herkullinen hahmo. Hän ajattelee ja myös sanoo sellaista, mitä ei mielellään pitäisi. Ihmiset ovat aika kaksijakoisia hänen suhteensa, mutta niin toisaalta on Olivekin heitä kohtaan. Kirjan hauskinta antia oli, kun Olive päätyi baby showeriin ja piti kaikkea ja kaikkia idioottimaisina, todennäköisesti syystäkin. Samassa syssyssä yksi odottavista äideistä synnytti hänen autonsa takapenkille. 

Olivesta tulee myös monipuolisempi kuva tässä jatko-osassa. Hän jakaa edelleen mielipiteitä, mutta kun häntä kuvataan ulkoapäin, hänessä on paljon inhimillisyyttä. Erityisesti silloin, kun hän käy tervehtimässä syöpää sairastavaa naista, joka pelkää kuoleman edessä. Nainen ei muuta kaipaakaan kuin rehellistä keskustelua ja siinähän Olive on haka.

Se minua hieman hämmensi, että aika kului kirjassa ihan omia polkujaan. Alkupuolella Olive tosiaan menee naimisiin (itse tilaisuutta ei kuvata kirjassa) ja joidenkin lukujen päästä Jack onkin ollut kuolleena jo kolme kuukautta. Olive ikääntyy kirjan mittaan melko paljon. En pysynyt ajasta yhtään kärryillä.

Minusta oli hyvin kiinnostavaa, miten Strout kuvaa kahden vanhan ihmisen yhteiselämää. Tässäkin kirjassa näkökulmia on monia, yksi niistä Jackin. Riideltyään Oliven kanssa hän haikailee ensimmäistä vaimoaan Betsya, joka on jo kuollut. Samoin Olive tulee Jackin kuoleman jälkeen siihen tulokseen, että Henry oli hänelle se oikea mies. Monet kirjojen pariskunnat pettävät toisiaan, ja osa selviytyy siitä ja osa ei. Kaikki tämä on kuvattu todellakin lempeän toteavasti. Ikävätkin asiat asettuvat osaksi elämän kudelmaa.

Mielipiteeni Stroutin kyvyistä muuttui siis varsin paljon positiivisempaan suuntaan. Aion jossain välissä kokeilla myös hänen Lucy-kirjojaan.

"Sitten Olive kumartui eteenpäin ja sanoi hiljaa: "Minäpä kerron sinulle jotakin, Cindy. Joskus kaipaan Henryä niin että henkeä salpaa." Hän nojasi selkäänsä tuoliin ja Cindy oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään. Olive räpytteli ja sanoi sitten: "Joskus yllättäen minun tulee häntä hirveän ikävä - eikä se johdu siitä, ettei Jack ole hyvä minulle, hän on, enimmäkseen - mutta joskus sattuu jotain ja minä ajattelen Henryä."